The countdown starts now

Olen syönyt suklaata. Vitusti.
Ei kiinnosta. Olen läski. Häpeän. Olen lihonut taas.
Olen onnellinen muutaman asian takia, muuten olen sisuksiani myöten onneton.

Huomenna aloitan sairaaladieetin. Arvatkaa kuka maksaa keittoon tarvittavat ruokatarvikkeet ja auttaa mua tässä? Äiti. Puhuin juuri, kuinka alan nyt laihduttamaan ja kiinteyttämään. Oon lihonu ja levinny ku Tusku saatana, en kehtaa enää pitää puoliakaa mun vaatteista enkä niitä kivimpia ainakaa. Mikä se oli se parsakeittodieetti? Esitin tietämätöntä, naureskelin ja olin positiivisella mielellä. Meni täydestä. Joo mäkin oon joskus sillon teijän synnytyksien jälkeen ollu tolla dieetillä. Uskon jopa itse, että laihdutukseni tulee olemaan rehellistä, mutta tarvitsen vain pienen töytäisyn. Nesteitä pois ja turvotus katoaa, sitten voin edetä rauhassa. En tiedä onko asia niin, vai olenko jo itse niin kuristuksissa valheisiini, etten tunnista mikä on totta ja mikä ei.

Pääasia on nyt kuitenkin se, että aloitan tämän. Olen lukenut hyviä tuloksia tästä ja myös äitini mukaan saa helposti pudotettua, vaikkei hän ikinä isokokoinen ole ollutkaan. Odotan kovasti huomista. Harmittaa vain, että joudun alkuviikosta katkaisemaan tämän pariksi päiväksi, mutta sen jälkeen aion jatkaa taas. Ja mähän en pelkkään yhteen viikkoon tätä lopeta.

Vapaasti puristuksissa

Mulla ei ole tahtoa laihtua, mulla ei ole voimia pitää itseäni kurissa ja kontrollissa. Olen kadottanut sen kauan sitten, syvälle jonnekkin. En saa siitä enää otetta, vaikka kuinka kurottelen ja pitäisin kiinni. Kuin yrittäisi palasaippuaa saada ammeessa kiinni.

Vihaan itseäni nykyään niin, ettei siihen löydy sanoja enää.

Vaikka mulla ei ole voimia laihduttaa, eikä oikeastaan edes ajatella syömishäiriöisiä asioita, tiedän että kierre alkaa taas koulujen alettua. Skippaan aamupalan tai saadan ehkä puoli desiä juoda mehua, yritän koulussa rampata paikasta toiseen tehden töitä samalla, tulen kotiin, yritän pakistaa itseni salille, syön jotain, oksetan itseäni enkä enää kehtaa mennä salille tiukoissa vaatteissa. Pysähdyn hetkeksi johonkin ja yhtäkkiä sammun ja päiväuneni venyvät moni tuntisiksi. Herään ja syön jotain sokeripitoista, ehkä jopa ahmin. Dataan jos vain jaksan avata konetta, makaan sängyssä murehtien syömisiä ja sitä etten liikkunutkaan. Murehdin huomista, murehdin koulussa odottavia haastavia tehtäviä. Nukahdan toivoen ettei tarvitsisi aamulla herätä, mutta ettei tarvitsisi vain kotonakaan maata.

Päiväni näyttävät niin ankeilta, mutta paremmilta ne näyttävät kuin kesälomani päivät. Milloin elämästäni tuli näin kurjaa? Odotan jo kovasti torstaita, vaikka tiedän että varmaan voin fyysisesti pahoin kaikesta siitä ahdistuksesta jota tunnen, kun joudun kouluun astelemaan tässä läskien raiskaamassa kropassa.

+66376753kg

Kaikki on niin sekaisin, että ihmettelen kuinka vielä olen yhtenä palana. Eilen olin hetken sitä mieltä, että jos saisin tukea edes joltain, oikeasti tukea, voisin selvitä tästä. Olin varma, että olisin sitä mieltä vielä tänään. En ole tuntenut niin kovaa tahdonvoimaa varmaan vielä koskaan. Nyt olen kuitenkin taas odottamassa koulun alkua, jotta en voi syödä, pääsen koulusta helposti salille ja voin alkaa pienentyä.

Olen säälittävästi levinnyt joka suuntaan aivan valtavasti. En halua edes hengittää, sillä tunnen joka paikkani liikkuvan ja höllyvän. Mua vituttaa, kun vain valitan tännekin nyt.

Mua ahdistaa kamalasti, kun ajattelen koulua. Haluan jo kovasti sen alkavan, mutta kuinka mä kehtaan mennä sinne, kun olen varmaan tuplasti isompi kuin keväällä ja mun hiuksetkin on niin pahasti keskellä muutos prosessia, että jo pelkästään niiden takia näytän kamalalta. Mä niin suunnittelin loman alkaessa, että mulla on täydelliset hiukset ja painan maksimissaan 38kg sitten kun koulu taas alkaa. Mutta ei. Mä en koskaan muutu. Mä vain pilaan kaiken.

Tightrope walker

Näit ettei voinut lohduttaa

lintusi surun murtamaa

Sillä mä pelkään siipiä

En tahdo vielä lähteä

vaikka se kantais varoen

ja kotiin vie

Olen siinä pisteessä, että tiedän olevani vanki. Vanki, joka ei voi elää normaalia elämää enää. Pikkuserkkuni olivat täällä viisi päivää, jonka aikana söimme aivan h e l v e t i s t i. Etenkin karkkia. Lihoin. Vaaka näytti äsken 44.4kg. Näen peilistä itseni, mutten mahdu siihen enää kokonaan. Mua ahdistaa, että mun lapsuudenystävä on tänään tullut Helsingistä, laiha ja täydellinen tyttö. Mun pitää nähdä sitä. En voi. Haluan, mutten tiedä miten pystyn siihen. 

Olen myös järkyttynyt nykyisestä BMIstäni. Ja huomasin, että tavoitepaino 37 ei tyydytä minua alkuunkaan. 35 kuulostaa hyvältä, 34 vielä paremmalta. Haluan, että voin sanoa joku päivä laihtuneeni 10 kiloa. Olen aina ajatellut jonkun sanoessa "olen laihtunut 10 kiloa" että ompas se ollut läski sitten. Nyt huomaan, että minustakin on tullut oikeasti läski, koska minun täytyy myös sanoa nuo sanat joskus. Haluan sanoa ne. 

Kaiken lisäksi viime perjantai oli kamala. Kukaan kavereistani ei soittanut, että olenko tulossa baariin milloin. Pyysin ainakin Enkeliä soittamaan, kun he tietäisivät koska ovat menossa. Yhtäkkiä heräsin kymmeneltä illalla ja tarkistin puhelimeni - ei soittoja. Menin kuitenkin käymään, ja se oli suuri virhe. Vuodatin jopa kolme kyyneltä Piristäjälle. Tiukulla on uusi muija. Yhteinen kaverimme. Mukava. Nätti. Todella laiha, sillä on vissiin jokin syömishäiriö, en ole ihan varma. Tunnen itseni entistä rumemmaksi ja kamalammaksi. Totta kai Tiuku halusi jonkun laihemman, täydellisemmän. 

Mä niin kuin tanssija nuorallani kuljen

silmät pelkoni eessä suljen

God, kill me please

Jos uskoisin jumalaan, rukoilisin kuolemaa. Melkein jo sorrun siihen iltaisin, mutta mitäpä se hyödyttäisi.

Mä en tiedä, olenko koskaan ennen tuntenut näin. Olen niin läpipaska, etten tiedä onko enää mitään väliä kuolenko vai olenko lihava. Ne merkitsevät mulle samaa asiaa. Olen niin kuollut sisältäkin, että kuoleminen konkreettisesti ei merkitsisi mulle yhtään mitään. En kuitenkaan haluaisi tuottaa sitä pahaa oloa perheelleni. Mä vain en tiedä, miksi mun pitäisi olla täällä tai tässä kuvottavan yököttävässä, rumassa ja lihavassa ruumiissa vain siksi, että en satuttaisi muita. Ihmiset sanovat, että se olisi itsekästä, mutta silloin myös he ovat itsekkäitä. Eihän ne silloin ajattele mun tunteita. Mitä jos mulla vain on niin järjettömän paha olla? No, eihän sillä ole väliä.

Voitte varmaan arvata, kuka läski ei ole noudattanut ateria- ja kalorisuunnitelmia? Jep. Olen tänäänkin mättänyt varmaan 1200 kaloria. Ainakin. Eilen meni 5 laksatiivia, tänään 3. En sano enää, että "nyt loppu, huomenna en syö, huomenna liikun", koska tiedän ettei se toteudu. Tiedän, että lihon vain. En edes vittu muista milloin viimeksi olen ollut päivän syömättä. Hyi saatana? Kesän lopulla painan varmaan 50, 60, 70 tai 80 kiloa. Voisin tehdä asialle jotain, mutta miksi tekisin, kun jumitan vain kotona sängyssä, koska en vain pääse ylös? En edes halua nähdä ketään. Ihmisten näkeminen on nykyään pelkkää suoritusta ja feikkausta.

Vuosi ja kuukausi sitten mun vyötärönympärys oli 6-7cm vähemmän kuin nyt. Miksi mä silloin ajattelin olevani valas? MIKÄ VITTU MÄ NYT SITTEN OLEN? Eihän sille löydy edes sanaa.

Mä tiedän, että tämä päivä oli taas aikamoinen fail. Mutta se on jo eilistä, sillä päivä on vaihtunut joku aika sitten. Mä myös tiedän, etten halua enää jatkaa mun elämistä näin. Olen tiennyt jo pitkään, mutten oo tehnyt mitään asialle. Olen taas selannut toista tuntia tumblrissa kuvia laihoista, luisevista, kauniista ja täydellisistä tytöistä. Mä haluan olla yksi niistä. En kestä enää katsoa peiliin ja nähdä läskiä päivä toisensa jälkeen. Nyt tämä pehmeys saa riittää.

En halua ottaa laksatiiveja enää, tästä on tullut kamala kierre ja nyt lauantaina sekä muutama tunti sitten otin jo 5 niitä kerralla. Se on jo yli suosituksen ja olin varma, etten menisi sen yli mutta hups vain. En saa enää ahmia, en saa enää syödä milloin huvittaa, enkä varsinkaan saa syödä itseäni täyteen. En halua enää sitä paniikkia.

Tein suunnitelmat perjantaille asti mitä syön. Tälle päivää olen laskenut tulevaksi 200kcal, keskiviikolle 122kcal, torstaina 267kcal ja perjantaina 349kcal. Mua pelottaa jo nyt kamalasti, että saanko pidettyä itseni kurissa, mutta mun on nyt vain pakko. En kestä enää itseäni ja sitä, kuinka olen niin lepsu nykyään. Mulla ei ole minkäänlaista kontrollia.

Haluan todistaa itselleni, että osaan taas jotain.
Haluan olla taas jossain hyvä.
Haluan tulla tänne kirjoittamaan onnistumiseni.
Ja ennen kaikkea - haluan, että kaikki näkevät onnistumiseni.

Psst! Tervetuloa uudet lukijat, 
teitä onkin ilmestynyt yhtäkkiä monta uutta! :)

Rope around my neck

Kellossa  numerot 00.53.
Vaa'assa numerot 44.00.
En tunne mitään. Ehkä ahdistus kasvoi samalla sekunnilla liian suureksi. Mua kuvottaa. Kuinka musta onkaan taas tullut tällainen läskikasa, painava oksetus joka vain syö? En voi pukea sanoiksi enää millään tavalla sitä, kuinka mä kuvotan itseäni.

En voi mennä eteenpäin, mutten halua katsoa taaksekkaan. Mua ahdistaa aika ympärilläni. Tai oikeastaan kaikki ahdistaa ja toisaalta ei yhtikäs mikään. En ole tehnyt lomalla mitään. En halua, en jaksa enkä tiedä miksi edes pitäisi? Välillä pysähtyy ja ärsyttää hukkaan heitetty aika, mutta toisaalta olen nauttinut vain pelkästä olemisesta. Toisaalta taas vihaan itseäni enemmän kuin aikoihin -en ole kuluttanut päivien aikana edes sitä, mitä koulussa käydessäni, kun olen vain maannut sängyssä ja syönyt samalla. Kuinka säälittävä voin ollakaan?


Exäni on taas kuvioissa mukana, ei siis Tiuku, vaan tämä toinen. Juhannuksena vietin aikaa hänen kanssaan. Saimme puhuttua loputkin asiat selviksi kasvotusten, mitä ei voi viestien välityksellä selvittää. Tunnen lämpöä sisälläni kun hän halaa mua, mutta en anna sen ottaa valtaa - osaan edes onneksi jotain asiaa kontrolloida. Ongelma on kuitenkin se, etten voi olla hänen lähettyvillään. En halua että hän katsoo minua, koskee. Olen niin saastainen ja ruma, hänen ei pitäisi joutua katsomaan tai kuuntelemaan minua. Tilanne on kamala.

En enää kestä olla minä.

Ote irtoaa

Aina vain sataa. Aina vain on kamala ilma. Aina vain väsyttää. Aina vain makaan koko päivän sängyssä koska ei huvita ja ahdistaa. En saa itseäni ulos. Saan itseni helposti keittiöön ja ruuan luo. Kaapit ovat täynnä. En uskalla ottaa mitään. Haluan. En voi. Otankin sipsiä. Sitten jäätelöä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan juon vaniljateetä enkä vihreää. Laitan sokeriakin. Liikaa. Juon toisenkin kupillisen. Kaksi pientä sämpylän puolikasta.

Huomenna olen taas vain läski. En pienempi. Olenko ikinä muuta kuin läski?
Miksi en osaa olla syömättä?
Minun on nyt pakko, perjantaina on juhannus, en voi näyttää tonnikeijulta ja samalla juoda kaloreita itseeni ja napostella jotain pientä illalla erehdyksissäni.

Olen niin kuvottava.

I knew this was coming, I just wanted not to believe it

Mätin varmaan melkein 300g karkkia, kun pääsin kotiin. Olo oli ihan hyvä, mutta sitten tunsin mahani täyttyvän ja näytin raskaalta. Join sokeritonta Batteryä samalla. Ahdisti. Teki mieli oksentaa. Kaikki olivat kotona, en voinut. Luin FBstä, kun joku oli laittanut minulle viestiä, että tämä "herra exäni", oli sanonut hänen exälleen haluavansa hänet takaisin ja tämän kanssa kihloihin. Kysyin exältäni, mikä on homman nimi. En saanut selkeää tietoa tilanteesta. Olin saada itkupotkuraivarit, mutta taas siirsin tunteita syvemmälle päähäni. Otin 4 laksaa. Lähdin lenkille. Haluaisin rääkätä itseni kuoliaaksi, mutta olen liian voimaton.

Aina kun mä erehdyn tekemään vastoin mun normaalikäyttäytymistä ja päästän ihmisiä hieman lähemmäksi, ne pettävät. Tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Palaan enemmän kuin mielelläni taas tuttuun ja turvalliseen. Tavallaan mä rakastankin olla sellainen - kylmä, tunteeton ja etäinen. Niin voin suojella itseäni. Ihmiset ovat myös hieman tottuneet näkemään mut sellaisena, hyvä niin. Vaikka oikeasti tunnen usein niin paljon, kuten esimerkiksi nyt. 

Tiesin, etten mä riittäisi hänelle. En riitä ikinä kenellekään. 

Mutta kuka haluaisikaan läskin, ruman ja epäonnistuneen? 
Halusin vain niin kovasti uskoa tällä kertaa.
Mutta en aio itkeä, en saa. En tällaisen takia.
Haluan vain laihtua. Osoittaa, että mustakin vielä tulee kaunis.

Blinded by faith
I couldn't hear
All the whispers
The warning's so clear

Ahdistus kuristaa kasaan

Voi kuinka olisin tyytyväinen, jos kroppani näyttäisi vielä samalta kuin viime postauksen kuvissa. Niinhän siinä sitten kävi, että tiistaina meni 260kcal jäätelö, neljä keksiä yht. 448kcal ja en edes muista mitä. Yhteensä kaloreita kertyi varmaan lähemmäs 1000 tai jopa ehkä yli. HYI VITTU.

Eihän siitä, tänään on sama tyyli jatkunut. MITÄ MUN PÄÄSSÄ LIIKKUU??! Otin eilen laksatiivia, mutta siltikään ei tullut kevyempi olo. Tänään en ole voinut ottaa, sillä huomenna pitää olla klo. 11.00 psykiatrilla. Ehkä ihan hyväkin, mun on pakko vähentää noiden käyttöä.

Odotan vain tämän päivän loppumista. En vain saa itseäni nukkumaan. Huomenna aion kävellä polilta keskustaan, kierrellä kauppoja ja kävellä sitten kotiin. Toivon, että illalla jaksan mennä lenkille ja oikeasti aloittaa siellä käymisen. En nyt kuitenkaan aseta liian suuria tavoitteita. Tulee sitä kävelemistä huomenna ainakin 4-5 kilometriä ja sitten kaupoissa kiertelyt.

Päätin myös paastota nyt niin kauan kuin voin. Mä en yksinkertaisesti enää kykene elämään tässä läskiä peittävässä kropassa.

Kuvapäivitys ja pelkoa

Tämän päiväinen 42,6kg ruhoni eilisen mättämisen jälkeen edestä, sivusta ja hieman viistosti sivusta. MIKSI PAINONI EI PUTOA VITTU SENTÄÄN?!

Oh my god. En ole hetkeen laittanut mitään kuvia joten tässäpä nyt. Otin myös alusvaatteisillani, mutta ne oikeasti oksettivat mua niin paljon, etten yksinkertaisesti kehdannut laittaa niitä tänne. Ehkä vielä joskus. Parastahan tässä on se, että kuvien ottamisen jälkeen ei mennyt kun hetki ja porukat tulivat kaupasta, söin sitten jonkun keksin, yhden leivän ja tein vihreää teetä. Kaloreita siis tästä satsista varmaan vähän päälle 200 tuon ison keksin takia mutta no jaa. Enää ei voi mitään.

Päätin eilen että paastoaisin tämän päivän. Kuinka kävikään? Lisäksi mua pelottaa kamalasti 4 pakastimessa lojuvaa Magnum jäätelöä jotka nuo äsken toivat.... Kahta erilaista. Toisessa 260kcal, toisessa 270kcal. Sekoan jos syön sellaisen. Tiedän, että sorruin kuitenkin jossain vaiheessa. EN SAA!

I knew

Päälle 31h syömättä ja mätin melkein puolet siitä kalorimäärästä mitä yleensä syön päivän aikana. Turha mun on edes yrittää kuvailla mun oloa. Miksikö tein niin? Heräilin yöllä, en saanut unta, oli hirveä olo. Kuinka säälittävää. Tekosyitä, tekosyitä. Läski keksii aina tekosyitä syömiselle. Otin sitten kolme laksatiivia. Taas. Toinen päivä jo putkeen. Hyvin alkanut tämä kesälomani.

"Jos tekisin tästä kanajauhelihasta sulle pihvin, niin otatko kanssa niitä hampurilaisia kun tehään?" "..en mä" "..sä et kyllä enää syö mitään." "No herranen aika syönhän!?" "No millon viimeks oot syönyt meidän kanssa pöydässä yhessä? Et syö enää" "No.. joohan. En vaan eilen syöny, mut oonhan mä aina muullon" "...mm". Äitini kyseli tänään huolestuttavia. Mitä vittua? Ahdisti. Kyllähän mä syön. Liikaa syönkin. Helvetti.

Ainiin, aamupaino oli tänään 42,8kg jos oikein muistan. Vittu mua vituttaa se yöllinen ahmiminen.... Olisi ollut varmasti ainakin puolikiloa vähemmän.

I just want to get out

Iltani pitäisi näyttää suunnillee tältä:
kotibileet Enkelillä teeman kera, ilmestyminen paikalle exäni (ei Tiuku) kanssa, kavereita, alkoholia, hauskanpitoa, juttelua, naurua.

Iltani kuitenkin näyttää tältä:
järjetön väsymys, päiväunet, masentuneisuutta, Dianan kirkumista päässä, karkkia, turhaa kaloreiden keräämistä, itseinhoa ja -vihaa, lisää kaloreita, 4 laksatiivia (en ole ikinä ottanut näin montaa), ahdistusta ja:
50 varpaillenousua
50 vatsaa
40 kyljellään jalannostoa molemmilla puolilla
50 selkää
40 askelkyykkyä
50 jännää vatsaa
100 hauisliikettä
50 käsipainonnostoa
150 hyppyä narulla
30 sek lankkua
50 x-hyppyä
eikä nämä riitä millään Dianalle, pakko jaksaa vielä ainakin kerran toisaa koko sarja tänään

En voi sanoin kuvailla mun oloa. Enkä sitä, kuinka kuvotan itseäni päivä päivältä enemmän.

I don't have nothing to say

Haluan:

Olen:

Kaikki menee päin vittua.

The neverending fight

Mä en tiedä enää, miten mulla menee ja mitä ajattelen. Tänään on ollut hyvä päivä, huono päivä, hyvä päivä, ok päivä ja nyt taas ahdistaa ja haluaisin olla olematta. Olen syönyt karkkia, mutta tapojeni vastaisesti olen onneksi osannut pitää sen suht kurissa. Kai tästä pitäisi vähän olla tyytyväinen? En tiedä. Haluaisin kovasti ottaa edes kaksi laksatiivia, mutten tiedä miten huomenna reagoin siihen ja illalla on tiedossa bileet ja päivällä kaverini tulee meille valmistautumaan. En tiedä, voinko siis ottaa.

Olen miettinyt viime päivinä osastoa ihan kamalasti. Toisaaltaa jopa haluaisin sinne, toisaalta en. Haluaisin sinne, jotta näkisin, voiko mua auttaa. Ja saisi olla kotoa pois. Toisaalta en halua, koska en voisi kontrolloida enää syömisiäni, en edes sitä vähää mitä nykyään. Enkä halua sanoa asiasta kotona, en ainakaan syytä.

Mun ei ole taas hyvä olla missään. Juuri nyt kotona tuntuu kamalalta, kaverin luona oli äsken ahdistavaa, ulkona oli ihana kävellä, mutta pelotti koko ajan että joku hyökkää jostain. Kaiken lisäksi tuntuu, että mun kaverit katoavat. Nykyään näen vain Piristäjää ja muita vain silloin tällöin, enemmän vain ohimennen tms.
Kauanko mieli jaksaa tällaista?

Kill me, please

Toivottavasti en aamulla herää. En keksi sanoja kuvaamaan itseäni tai oloani.
Aamupäivästä paino oli jotain 43,6kg ellen väärin muista.
Söin tänään melkein puolikkaan pitsan, kun tilattiin. Lisäksi melkein puolikkaan Ben&Jerry's paketin... Eikä siinä vielä kaikki, taisin kaksi toffeekarkkia ja neljä vaahtokarkkiakin syödä. Tähän päälle vielä muutama lasi mehua. VOIKO ENÄÄ KUVOTTAVAMMAKSI AHMATIKSI TULLA? Tekisi mieli tappaa itseni hyi saatana kuinka kukaan voi mättää tällaisia määriä olen niin läski sika, jolla ei ole kontrollia. Huomenna aamupaino varmaan hipoo 45kg. En uskalla edes nousta vaa'alle.. Tekisi mieli repiä hiukset päästä, raapia ja viiltää iho halki, lyödä raajat mustelmille, murtaa luita.

Siis oikeasti. En en enää ymmärrä, kuinka voin elää itseni kanssa. Ajattelen tulevaisuutta. Ajattelen ensi kuuta. Ajattelen kesää. Näen pelkkää mustaa. Näen samanlaista kamppailua kuin nyt. Näen läskiä ympärilläni, höllyvää ihraa joka puolella. Ahdistusta. Kuvotusta. Halua vain olla kotona. Häpeää. Kykenemättömyyttä poistua kotoa. Halua lähteä Kuoleman mukaan.

Miten olen tällaisessa tilanteessa? Milloin tämä loppuu?
Kestänkö enää? Paranenko ikinä?
Olenko täällä tätä menoa enää vuoden päästä?


Mun on lopetettava syöminen tai hengittäminen.

37 tuntia syömättä, kaikki turhaa

Paino on heitellyt lukemien 43 ja 44 välillä. Aamulla tunsin oloni turvonneeksi, vaikka olin eilisen syömättä. Astuin vaa'alle ja näin lukeman 44.0kg. Mun teki mieli itkeä, raivota ja huutaa sisäelimet ulos. Miksi mun paino on noin valtava, vaikka olin syömättä? Olisin halunnut jatkaa tämänkin päivän, mutta heikon olon takia päätin syödä leivän, jotta ilta ei vain menisi pilalle. Olen tänään syönyt nyt siis kaksi melkein kokonaista vaaleaa leipää ja viisi pientä suklaamunaa. Silti mä muistutan valasta. Mulla on oikeasti läskiä joka puolella ja vatsaa niin paljon ja se on ihan löllä. en voi ajatella muuta. Musta tuntuu, että tulen pian hulluksi. Olo on hieman hysteerinen.

Mä en ymmärrä, kuinka pääsen lähtemään tänään minnekään. Tiedän, että tällä kertaa mun on ihan pakko, mutta mua vaan ahdistaa niin vitun paljon.

You're nothing but a fail

Olisin juuri voinut lähteä Helsinkiin shoppailemaan. Meikkasin, laitoin itseni valmiiksi ja annoin iskän lähteä yksin. Miksi? En todellakaan tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että oksetan itseäni suurimmalla mahdollisella tavalla. Ehkä kotiin jääminen oli rangaistus. Olen läski ja täysin löllähtänyt. Mua melkein itkettää, miksi olenkaan päästänyt itseni tällaiseen kuntoon?

Tänään menen kyllä salille heti nuorisopsykiatrin jälkeen. Voisin myös paastota ainakin tämän päivän. Jostain on nyt aloitettava. Saatava tämä ahdistus pois, saatava nämä läskit pois.

Murrun pian.

Virhe maailmassa

Pääsisimpä pois. Pääsisimpä muualle.
En halua olla kotona. En halua olla minä.

Olen tänään syönyt monta leipää, olo on löllö.
Huomaan, että mörkö nosti päätään tänään. Yritän vältellä sitä kuitenkin.

Mutta nyt,
haluaisin vain pois.
En halua olla täällä vain tiellä. Virheenä.
Perheeni ei pian jaksa minua enää.

No one will see how it's killing me

It’s OK for you to hate me
For all the things I’ve done

I’ve made a few mistakes

But I'm not the only one

Tiuku on mun elämästä nyt poistettu. Tai se poisti itse itsensä, se ei halua olla mun kanssa enää missään tekemisissä. Mun jokainen elin puristuu kasaan hetki hetkeltä vain enemmän, vaikka olin varma, että olisin vain helpottunut, kun saisin Tiukuun etäisyyttä. Miksi se tekee näin? Voin rehellisesti myöntää, etten tietääkseni ole tehnyt mitään niin väärää. Silti se laittaa vastausviestiin, että viimeinen asia mitä se elämäänsä tarvitsee, on ihmisen, jonka takia melkein tappaa itsensä. 

Yritän olla niin kovin vahva, vähätellä asiaa. Vihaan sitä, jos joku näkee liikaa mun heikkouden. Heikkous on häpeä. Mutta nyt kyllä ottaa koville. Kyllähän mä parille kaverille valittelen että voi huhhuh, mutta en pysty mitenkään kertomaan mun oikeita ajatuksia. Kumpa vain voisinkin.

Mutta taas mä vain taistelen, nielen tämän olon ja hymyilen kun ensi kerran näen jonkun.

Voi kuinka mä toivon, että tämä puhkaisisi Dianan, räjäyttäisi sen määräysvallan. Siltä musta nimittäin tuntuukin. En tarvitse ruokaa, liikuntaa vain. Saisin näännyttää itseni. Voi kuinka toivonkaan saavani itseni pelkäksi luukasaksi. Sairaalakuntoon. Niin etten tuntisi ahdistusta enää. Mun on täytynyt olla ihan kamala. Tavallista hirveämpi.