Vapaasti puristuksissa

Mulla ei ole tahtoa laihtua, mulla ei ole voimia pitää itseäni kurissa ja kontrollissa. Olen kadottanut sen kauan sitten, syvälle jonnekkin. En saa siitä enää otetta, vaikka kuinka kurottelen ja pitäisin kiinni. Kuin yrittäisi palasaippuaa saada ammeessa kiinni.

Vihaan itseäni nykyään niin, ettei siihen löydy sanoja enää.

Vaikka mulla ei ole voimia laihduttaa, eikä oikeastaan edes ajatella syömishäiriöisiä asioita, tiedän että kierre alkaa taas koulujen alettua. Skippaan aamupalan tai saadan ehkä puoli desiä juoda mehua, yritän koulussa rampata paikasta toiseen tehden töitä samalla, tulen kotiin, yritän pakistaa itseni salille, syön jotain, oksetan itseäni enkä enää kehtaa mennä salille tiukoissa vaatteissa. Pysähdyn hetkeksi johonkin ja yhtäkkiä sammun ja päiväuneni venyvät moni tuntisiksi. Herään ja syön jotain sokeripitoista, ehkä jopa ahmin. Dataan jos vain jaksan avata konetta, makaan sängyssä murehtien syömisiä ja sitä etten liikkunutkaan. Murehdin huomista, murehdin koulussa odottavia haastavia tehtäviä. Nukahdan toivoen ettei tarvitsisi aamulla herätä, mutta ettei tarvitsisi vain kotonakaan maata.

Päiväni näyttävät niin ankeilta, mutta paremmilta ne näyttävät kuin kesälomani päivät. Milloin elämästäni tuli näin kurjaa? Odotan jo kovasti torstaita, vaikka tiedän että varmaan voin fyysisesti pahoin kaikesta siitä ahdistuksesta jota tunnen, kun joudun kouluun astelemaan tässä läskien raiskaamassa kropassa.