Rope around my neck

Kellossa  numerot 00.53.
Vaa'assa numerot 44.00.
En tunne mitään. Ehkä ahdistus kasvoi samalla sekunnilla liian suureksi. Mua kuvottaa. Kuinka musta onkaan taas tullut tällainen läskikasa, painava oksetus joka vain syö? En voi pukea sanoiksi enää millään tavalla sitä, kuinka mä kuvotan itseäni.

En voi mennä eteenpäin, mutten halua katsoa taaksekkaan. Mua ahdistaa aika ympärilläni. Tai oikeastaan kaikki ahdistaa ja toisaalta ei yhtikäs mikään. En ole tehnyt lomalla mitään. En halua, en jaksa enkä tiedä miksi edes pitäisi? Välillä pysähtyy ja ärsyttää hukkaan heitetty aika, mutta toisaalta olen nauttinut vain pelkästä olemisesta. Toisaalta taas vihaan itseäni enemmän kuin aikoihin -en ole kuluttanut päivien aikana edes sitä, mitä koulussa käydessäni, kun olen vain maannut sängyssä ja syönyt samalla. Kuinka säälittävä voin ollakaan?


Exäni on taas kuvioissa mukana, ei siis Tiuku, vaan tämä toinen. Juhannuksena vietin aikaa hänen kanssaan. Saimme puhuttua loputkin asiat selviksi kasvotusten, mitä ei voi viestien välityksellä selvittää. Tunnen lämpöä sisälläni kun hän halaa mua, mutta en anna sen ottaa valtaa - osaan edes onneksi jotain asiaa kontrolloida. Ongelma on kuitenkin se, etten voi olla hänen lähettyvillään. En halua että hän katsoo minua, koskee. Olen niin saastainen ja ruma, hänen ei pitäisi joutua katsomaan tai kuuntelemaan minua. Tilanne on kamala.

En enää kestä olla minä.