I feel alright with you

Eilen aamulla näin kylkiluita. Pitkästä aikaa pystyin näkemään ne selvästi. Kamalasta olostani huolimatta hymyilin hiemaan. Pilasin kaiken kuitenkin, mitenkäs muutenkaan. Söin koko päivän, enkä voinut kuin maata sängyssä järkyttävän darrani takia. Onneksi aamupäivästä edes oksensin, mutta ei se riittänyt mihinkään. Söin pieniä annoksia vähän väliä. Sain varmaan 2000 kaloria kerättyä kasaan....... Hävettää. En ikinä syö niin paljon.

Nyt mulla on kuitenkin parempi olo, kuin mitä voisin edes toivoa. Normaalisti olisin täysin sekaisin, kun peilistä katsoisi tuollanen läski pulla sen jälkeen, kuka sieltä eilen katsoi. Mutta ei, murehtiminen ei nyt auta. Tänään en syö. Päätin myös olla juomatta alkoholia, vaikka onkin vappu. Eilinen olo on vielä niin tarkasti muistissa, etten halua huomistakin vapaapäivää käyttää siihen, että joudun ilta 11 asti makaamaan vain. Mulla on varma olo, saan neuvoja päästäni ja en edes halua aloittaa kapinointia sitä vastaan. Se vain pahentaisi omaa oloani. Sitä paitsi, sain taas pienen annoksen hyvää oloa ja halua elämää kohtaan, kun huomasin että syömättömyys kannattaa ja pienemmän lukeman näkeminen vaa'assa on oikeasti se, mitä haluan eniten. Anteeksi, mutta näin mun on toimittava. En jaksa enää olla onneton.

Hyvää vappua teille ihanille lukijoilleni! :)

The neverending fight

Mä en tiedä enää, miten mulla menee ja mitä ajattelen. Tänään on ollut hyvä päivä, huono päivä, hyvä päivä, ok päivä ja nyt taas ahdistaa ja haluaisin olla olematta. Olen syönyt karkkia, mutta tapojeni vastaisesti olen onneksi osannut pitää sen suht kurissa. Kai tästä pitäisi vähän olla tyytyväinen? En tiedä. Haluaisin kovasti ottaa edes kaksi laksatiivia, mutten tiedä miten huomenna reagoin siihen ja illalla on tiedossa bileet ja päivällä kaverini tulee meille valmistautumaan. En tiedä, voinko siis ottaa.

Olen miettinyt viime päivinä osastoa ihan kamalasti. Toisaaltaa jopa haluaisin sinne, toisaalta en. Haluaisin sinne, jotta näkisin, voiko mua auttaa. Ja saisi olla kotoa pois. Toisaalta en halua, koska en voisi kontrolloida enää syömisiäni, en edes sitä vähää mitä nykyään. Enkä halua sanoa asiasta kotona, en ainakaan syytä.

Mun ei ole taas hyvä olla missään. Juuri nyt kotona tuntuu kamalalta, kaverin luona oli äsken ahdistavaa, ulkona oli ihana kävellä, mutta pelotti koko ajan että joku hyökkää jostain. Kaiken lisäksi tuntuu, että mun kaverit katoavat. Nykyään näen vain Piristäjää ja muita vain silloin tällöin, enemmän vain ohimennen tms.
Kauanko mieli jaksaa tällaista?

Aina joudun pettymään

Eilinen aamupaino 42,6kg. Pieni hymyntapainen nousi suupieleen.
Aamupaino tänään 42,8kg. Hymy hävisi.

Olen saanut pidettyä koko viikon syömiset hyvin kurissa. Tänään tein koulusta tultua smoothien ja söin puolikkaan pienen leivän. Päätin juoda myöhemmin illalla smoothien lopun. Mutta kun heräsin päiväunilta, söin pienen lautasellisen ranskalaisia, jotka äiti oli jättänyt keittiöön, kun kukaan muu ei ollut syönyt niitä. Miksi ihmeessä mä menin syömään ne? Eikä se riittänyt, söin pari haarukallista kanaa. Myöhemmin rusinoita ja lasin mehua?? Ja ne 2dl smoothieta kumosin alas tunti sitten. Ai että mua ahdistaa ja vituttaa. Vihaan itseäni niin kovasti nyt. Olin ihan varma, että tämä viikko menisi hyvin, oli niin varma olo. Kerrankin. MIKSI PILASIN SEN? 

Otin laksatiivia. Huomenna olisi vain kahteentoista asti koulua ja olisin halunnut muutenkin mennä sinne, mutta en pääse nyt. Helvetti. Oma moka, en voi syyttää kuin itseäni. Mitäpä menin syömään.

Tarinaa todesta

Tänään on ollut outo päivä. Näin miestä. Se oli todellinen herrasmies ja ulkoisestikkin miellyttää silmää. Samoja kiinnostuksen kohteita on paljon ja muutenkin klikkaa ihan hyvin. Silti - en tunne juuri mitään. Missä kipinät? Missä perhoset vatsasta? Olin varma, että olisin tapaamisemme jälkeen varma, että tätä lisää, haluan tutustua paremmin. Mutta ei. Voisin kaveripohjalla ehkä hengailla välillä, mutta ei muuten. Mikä mua vaivaa!?

Toinen: join tapaamisen aikana vajaan jäälatten, kotona ollessa kaksi kuppia mehua ja leivän, jota ei tehnyt oikeastaan edes mieli. Olen tyytyväinen, mutta masennun huomatessani, että olen oikeasti lihonut, koska näen pienen pömppiksen. En kestä. Reidetkin höllyy.

Kolmanneksi: mietin, onko osasto tai päiväklinikka mua varten. Psykiartini kyseli eilen, mitä haluaisin tehdä, kun tämä tilanteeni ei etene nyt ollenkaan. Että pitäisikö miettiä konkreettista apua. Ehdotti myös psykoterapiaa. Toisaalta haluaisin osastolle, jotta mua vahdittaisiin. Tiedän, ettei pelkkä päiväsaika riitä. Toisaalta, en tiedä tuosta päiväpuolesta mitään oikein. Tiedättekö te? Osaatteko kertoa jotain, millaisesta jutusta on kyse ym? En itse eilen tajunnut kysyä ja seuraavan kerran näen psykiartiani ensi viikon torstaina. Olisi kiva valmiiksi miettiä asioita. Osastolla ollessa pääsisin toisaalta myös kotoa pois, tuntuu että saan riitoja aikaan koko ajan. Toisaalta, en halua kumpaankaan, koska joutuisin siitä tietenkin kotona sanomaan, enkä halua sanoa syytä missään nimessä. Tää on umpikuja. Enkä ole edes varma, haluanko parantua, sitoutua syömissääntöihin ja olenko valmis muutoksiin..

Kamala selostuspostaus, mutta oli saatava nämä kaikki asiat ulos. Ajattelin myös olla julkaisematta tällaisia kommentteja ikinä blogissani, mutta mua vain ärsyttää niin paljon, että on pakko:

"voi vittu ei tos missää oo järkee!yritäks kerjätä huomioo vai?"

Anonyymi rakas, mitä vittua päässäsi on liikkunut tätä kommenttia kirjoittaessa? Jos mä en käyttäisi 98% ajastani painon, ruuan ja kaloreiden miettimiseen, niin luuletko että jaksaisin käyttää aikaani kirjoittamalla näitä asioita tänne? Tuskimpa. Keksisin kyllä muuta. 

My life's nothing but a ugly, fat joke

Miksei yksikään arkipäivä ole aamusta iltaan ihana?

Pattitilanne miehen kanssa korjattu, sanoin että olen aika ruokarajoitteinen ja natsi sen suhteen mitä syön. Sovimme, että kahvittelu riittää. Olen niin helpottunut. En halua missään nimessä paljastaa miehelle, että olen täysin seinähullu mitä ruokaan tulee. Ja kiitos teidän avustanne, muutamakin rohkaisun sana auttoi! :)

Olen ollut tänään jotenkin hyvällä fiiliksellä. Aamulla oli aika kamala fiilis, kun vaaka näytti 43,6kg mutta kotiin tullessa näytti se -300g ja silloinkin olin juonut kahvia juuri. Se piristi. Lisäksi olen päivän mittaan huomannut kuinka tykkäänkin nykyisestä hiusväristäni. Voikun tämä pysyisikin tällaisena! Syömisetkin on menneet hyvin, olen syönyt vain ruisleivän ja join pienen kertakäyttömukillisen verran kahvia maidon kanssa. Nyt juon vihreää teetä hunajalla ja tämä on toivottavasti ainut asia mitä enää tänään kurkustani menee alas.

Mutta jottei koko päivä olisi näin ihana, niin sain juuri pienoisen vitutuksen. Yksi lempibändeistäni on tänään kotikaupungissani ja minulla ei ole lippuja tai seuraa keikalle. Piristäjä hieman puhui, että tulisi kanssani ehkä, mutta ei se taida edes muistaa asiaa nyt. Totta kai mua suututtaa, mutta olisinhan mä voinut ottaa aiemmin vain itselleni valmiiksi lipun ja mennä sitten vaikka yksin. Tilannetta pahentaa vielä se, että bändi tekee jonkinlaisen erikoiskeikan, koska mukana on muutama special guest sekä settilistassa on mukana vanhempaa tuotantoa ja kuulisi myös akustisiaversioita biiseistä. Mua harmittaa ja suututtaa nyt ihan hirveästi, etten pääse, mutta ehkä se tästä.. tai sitten ei.

Apua mitä teen?

Mies jonka tapasin baarissa ja josta siis mainitsinkin täällä, haluaisi tavata. Itsekin olen samoilla fiiliksillä ja hän kysyikin olisiko minulla ajatusta että missä ja milloin. Ehdotin harkinnan jälkeen, että kävisikö jos kävisimme ihan vain kahvilla. En normikahvista pidä, joten pähkäilin lattesta yms. tulevia kaloreita. Päätin kuitenkin, että ei se maailmaa kaada. Nyt mies kuitenkin ehdotti, että hän voisi viedä minut erääseen hienoon ravintolaan syömään - kahvittelu on liian tavallinen ja kliseinen. APUA. Mietin ja ahdistuin pienien karkkikahvien kaloreista ja nyt minun pitäisi mennä syömään vieraan ihmiset eteen jokin annos?! 

Auttakaa mua, mitä teen? En haluaisi olla töykeä ja sanoa että kahvi olisi parempi, kun hän noin tarjoutui viemään minut syömään. Kukaan ei ole edes ennen vienyt minua ravintolaan, joten ajatus on houkutteleva siinä mielessä, mutta sieltä kun ei pääse pois ilman että jotain syö. Voisinhan ottaa jonkun salaatin, mutta ei. Ei kun ei. En pysty, en halua. Mitä mä teen?

Is there hope anymore?

Joskus jään vain miettimään: loppuuko alamäki koskaan? Kuinka pitkä alamäki voi olla ja kuinka kauan sitä jaksaa?

Kill me, please

Toivottavasti en aamulla herää. En keksi sanoja kuvaamaan itseäni tai oloani.
Aamupäivästä paino oli jotain 43,6kg ellen väärin muista.
Söin tänään melkein puolikkaan pitsan, kun tilattiin. Lisäksi melkein puolikkaan Ben&Jerry's paketin... Eikä siinä vielä kaikki, taisin kaksi toffeekarkkia ja neljä vaahtokarkkiakin syödä. Tähän päälle vielä muutama lasi mehua. VOIKO ENÄÄ KUVOTTAVAMMAKSI AHMATIKSI TULLA? Tekisi mieli tappaa itseni hyi saatana kuinka kukaan voi mättää tällaisia määriä olen niin läski sika, jolla ei ole kontrollia. Huomenna aamupaino varmaan hipoo 45kg. En uskalla edes nousta vaa'alle.. Tekisi mieli repiä hiukset päästä, raapia ja viiltää iho halki, lyödä raajat mustelmille, murtaa luita.

Siis oikeasti. En en enää ymmärrä, kuinka voin elää itseni kanssa. Ajattelen tulevaisuutta. Ajattelen ensi kuuta. Ajattelen kesää. Näen pelkkää mustaa. Näen samanlaista kamppailua kuin nyt. Näen läskiä ympärilläni, höllyvää ihraa joka puolella. Ahdistusta. Kuvotusta. Halua vain olla kotona. Häpeää. Kykenemättömyyttä poistua kotoa. Halua lähteä Kuoleman mukaan.

Miten olen tällaisessa tilanteessa? Milloin tämä loppuu?
Kestänkö enää? Paranenko ikinä?
Olenko täällä tätä menoa enää vuoden päästä?


Mun on lopetettava syöminen tai hengittäminen.

Ahdistus vaihtui hyvään fiilikseen

Kiitos edellisen postauksen kommenteista, pääni tyhjyyden takia en jaksa osata vastata teille erikseen, joten kiitän teitä tässä. <3 Huomasin myös lukijoita tulleen lisää, tervetuloa teillekin!

Fiilikseni ovat eilisestä hieman tasaantuneet. Illalla ahdisti hieman lähteä, mutta piristyin huomattavasti kun Piristäjän kanssa lähdimme meiltä keskustaan. Ilta osoittautuikin äärimmäisen mukavaksi! Tapasin erään miehenkin. Harmi että hän oli tullut paikalle vasta vähän ennen pilkkua, joten emme kerennet kovin jutella. Silmäpeliä oli kamalasti ja kun valot syttyivät, tuli mies viereeni istumaan ja juttelemaan. Taino, se oli yhtä hymyilyä joten ei siitä juttelusta meinannut tulla mitään. Huomasin ajattelevani vähän väliä, kuinka kamalalta mahdankaan näyttää. FBt tietenkin vaihdettiin - mies asuu aika lähellä minua ja on 4 vuotta vanhempi, joten ei olisi edes hirveä ikäerokaan. Oivoi. Kuvittelen jo kaikkea, vaikken edes tunne miestä. Olen ihan hömppä välillä tällaisissa asioissa.

Toinen piristävä asia on vaa'an näyttämä lukema. Äsken uskaltauduin käymään ja näytölle ilmestyi 43.2kg. En millään haluaisi syödä mitään, en uskalla. Mutta kai jotain pientä taidan ottaa.

Mulla on jotenkin jännä fiilis. Outo. Hyvä. Ailahteleva. Pidän tästä tunteesta. Ihan kuin mikään ei pilaisi tätä päivää.

37 tuntia syömättä, kaikki turhaa

Paino on heitellyt lukemien 43 ja 44 välillä. Aamulla tunsin oloni turvonneeksi, vaikka olin eilisen syömättä. Astuin vaa'alle ja näin lukeman 44.0kg. Mun teki mieli itkeä, raivota ja huutaa sisäelimet ulos. Miksi mun paino on noin valtava, vaikka olin syömättä? Olisin halunnut jatkaa tämänkin päivän, mutta heikon olon takia päätin syödä leivän, jotta ilta ei vain menisi pilalle. Olen tänään syönyt nyt siis kaksi melkein kokonaista vaaleaa leipää ja viisi pientä suklaamunaa. Silti mä muistutan valasta. Mulla on oikeasti läskiä joka puolella ja vatsaa niin paljon ja se on ihan löllä. en voi ajatella muuta. Musta tuntuu, että tulen pian hulluksi. Olo on hieman hysteerinen.

Mä en ymmärrä, kuinka pääsen lähtemään tänään minnekään. Tiedän, että tällä kertaa mun on ihan pakko, mutta mua vaan ahdistaa niin vitun paljon.

Do not fail

Tiedän olevani liian lihava, kun en tunne nälkää. 
Tänään olen juonut vain puolet batterystäni jonka eilen sain ja ajattelin sen säästää täksi päiväksi. Lisäksi noin puoli desiä jotain porkkana-ananasmehua. Kaloreita siis alle sata. Pitäisi varmaan olla tyytyväinen, mutten ole.

En mennytkään salille tänään enkä varmaan nyt illalla enää lähde. Vihaan itseäni. Kävin kuitenkin nuorisopykiatrin jälkeen kirpputorilla ja kävelin sieltä kotiin. Säälittävät 3-4 kilometriä mutta kai se on kuitenkin parempi kuin ei mitään.

Pelkään niin kovasti, että repsahdan illalla syömään. En saa. Toisaalta ei kyllä edes tee mieli nyt syödä mitään. En halua rikkoa tätä päivää, en halua liata itseäni nyt kun olen jo voiton puolella. Huomenna on tiedossa pientä alkoholin kulutusta ja odotankin päivää kovasti, koska menen tilaisuuteen jollaisessa en vielä ole ollut koskaan. En siis varmaan syö huomennakaan mitään ja jos syön, niin jotain todella pientä. En halua näyttää valaalta mennessäni sinne. En myöskään halua näyttää läskiltä ahmatilta paikan päällä, joten siellä tarjoiltavat naposteltavat taitavat jäädä koskemattomiksi (toivottavasti).

You're nothing but a fail

Olisin juuri voinut lähteä Helsinkiin shoppailemaan. Meikkasin, laitoin itseni valmiiksi ja annoin iskän lähteä yksin. Miksi? En todellakaan tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että oksetan itseäni suurimmalla mahdollisella tavalla. Ehkä kotiin jääminen oli rangaistus. Olen läski ja täysin löllähtänyt. Mua melkein itkettää, miksi olenkaan päästänyt itseni tällaiseen kuntoon?

Tänään menen kyllä salille heti nuorisopsykiatrin jälkeen. Voisin myös paastota ainakin tämän päivän. Jostain on nyt aloitettava. Saatava tämä ahdistus pois, saatava nämä läskit pois.

Murrun pian.

Eilinen ahdistaa, huominen parantaa

Eilen näin kavereita, mutta  mua ei oikeastaan paikalle päästyä huvittanut olla siellä. Olisin vain halunnut pois. Kyllä mulla välillä oli hetkellisesti ihan hauskaa, mutta suurimmaksi osaksi vain kuuntelin muiden juttuja ja tuijotin tyhjää. Millon musta on tullut taas tällainen?

Välillä mietin, tulenko tuntemaan itseäni koskaan hyväksi? Niin, että olisin tarpeeksi sellaisena kuin olen? Pieni osa minusta haluaa uskoa, että totta kai. Totuus on kuitenkin varmasti muuta. Kuinka voisin muuttaa ajatustapaani, osata muuttaa sitä, kun niin suuren osan ajan elämästäni olen ajatellut jo toisin?

En ole maininnut painoani täällä taas vähään aikaan. Osittain siksi, etten ole kirjoitellut aikoihin, osittain siksi, että hävettää miten vähän olen edistynyt. Painoni on tällä hetkellä jossain siinä 43kg tienoilla. Ällöttävää. Toisaalta, en ole tehnyt sen eteen mitään. En ole kuntoillut, en vahtinut kamalasti syömisiäni. En siis voi syyttää kuin itseäni ja haukkua luuseriksi. Ajattelin, että tämän päivän jälkeen, kun pääsiäinen on ohi, katson tarkemmin mitä suuhuni pistän ja milloin pistän. Huomisesta lähtien olen parempi. Haluan ainakin nuo 3 oksettavaa kiloa pois ensin. Sitten olen normaalissa painossani ja voin alkaa oikeasti laihduttaa. Mun on pystyttävä siihen, en halua enää elää tämän ruhoni kanssa, kun joudun pidättelemään oksennusta aina peiliin katsoessa.

Lose weight, die skinny

Ahdistus tuikkii kehossa. En halua olla täällä. Haluan perjantain, perjantai oli ihana.
Haluan ruuan pois lähettyviltäni. Voi, enkö voisi jo saada omaa kämppää, en ostaisi ruokaa kuin sen verran, että pysyisin hengissä. Ehkä aluksi piltti päivässä, sitten joka toinen päivä. Pian voisin juoda pelkkää teetä ja syödä piltin kerran viikossa. Olisihan se mahdollista? Mä en tiedä, mun todellisuus on kadonnut, olen miettinyt monta päivää jo, mikä on pienin määrä mitä voi syödä viikossa, jotta ei pyörtyilisi ja saisi muita kamalia näkyviä huolestumisen aiheita aiheutetuksi. Älkää huoliko, olen niin läski ja säälittävä, että syön tätäkin kirjoittaessani karkkia.

Hetkiä, jolloin en kestä itseäni, on alkanut tulla taas entistä enemmän. Päivittäin, tunneittain - joka asiasta tulee jokin mörön osa mieleen. Aihe kuin aihe, ne kaikki ajautuvat laihduttamiseen, ruokaan tai epätäydellisyyteen. Miten kaikki asiat ovatkin mielessäni kytköksissä noihin asioihin? Mua vain ahdistaa, enkä voi kertoa siitä kenellekään. Voin Enkelille ja Piristäjälle mainita asiasta vain silloin tällöin, että ahdistaa vähän, mutta siihen se jääkin. En halua valittaa, ei ketään kiinnosta.

Yllätän edelleen itseni silloin tällöin ajattelemasta, kuinka olisi vain helpompi olla olematta. En halua tappaa itseäni, mutta hartaasti toivon muutamina iltoina viikossa, että se jäisi viimeisekseni. Etten aamulla raottaisikaan silmiäni, ettei rintakehäni kohoilisikaan.

Mutta palaan taas todellisuuteen - en salli itselleni sitä, että kuolisin näin lihavana. En voi, en saa.
Vasta kun olen laiha, voin kuolla. Edes kuolinvuoteellani haluan olla laiha.

It never ends

Little things tempt me everyday
Lots of pain is how I like to play
Better not cross that line
Voices in my head have to be saved
It's something I can't throw away
Whats inside my mind


Am I going insane and dazed?
Am I too lost to face this?
And what will it cost to escape?
Nothing is right
I am so scared


Kornin lyriikat mätsäävät niin hyvin olotiloihini nykyään. Valitettavasti.
Huomenna on kuitenkin kauan odottamani päivä, tiedossa on superkiva juttu. En anna minkään häiritä sitä. Enkä anna Dianan määräillä minua liikaa nyt, pääsiäisenä saa syödä suklaata. Saahan?


Anteeksi tästäkin turhasta postauksesta. Tuntuu vain jotenkin hyvältä kirjoittaa taas pitkästä aikaa, vaikkei asiaa olisikaan kummemmin. Ja tunnen kovaa jyskettä takaraivossa, omatunto se siellä kolkuttaa - olen pahoillani, etten ole kommentoinut kenellekään, enkä edes aina vaivautunut lukemaan kuulumisianne. Nyt olen taas kuitenkin hyvää vauhtia ajautumassa takaisin normaaliin julmaan ja kylmään elämääni, joten ainakin luen teidän postauksenne, jossen muuta.

Kuka olen, kuka olet?

Is it my body

Or someone I might be

Or something inside

Mun ajatukset paiskoutuvat sinne tänne. Ensin olen ihan okei itseni kanssa, seuraavaksi vannon syömättömyyttä. Sitten syön hedelmän ja voinkin jo syödä leipää. Dianakin antaa itsestään elonmerkkejä. Olen niin sekaisin, etten tiedä mitä ajattelen. Tai ajattelen sitä, kuka päässäni nyt ajattelee - minä, Diana vai onko siellä joku kolmaskin?

Tänään töissä olin itsekseni hetken ja aloin tehdä vatsalihaksia. Tein 30 ja sitten 50 X-hyppyä ja lankutin muutamia sekunteja ennen kuin kuulin työnantajan tulevan alakertaan. Olisin halunnut jatkaa näien liikkeiden toistamista. Onko tällainen normaalia? 

Huomaan myös ajattelevani usein, että tulisimpa täysin seinähulluksi. Niin etten tajuaisi mistään mitään. Eläisin mielummin loppuelämäni lepositeissä lähes täysin ilman ajatuskykyä, kuin tällaisen itseni kanssa kuin nyt. Mutta sitten pysäytän ajattelun, koska en halua alkaa toivoa sitä liikaa. En haluaisi sitä perheeni takia. En haluaisi heidän kärsivän.

Silti kaiken tämän jälkeenkin, tunnen itseni normaalimmaksi kuin aikoihin. Vai olenko vain visusti päättänyt olla sitä mieltä ja yritän takoa ajatusta päähäni ja uskon jo omaan valheeseeni? Oivoi, en enää tiedä. Nuorisopsykiatrin vastaanotollakin vain hymyilen ja olen jo saamassa varmaan lähtöpassit sieltä kohta, en käykään siellä enää kuin kerran kahdessa viikossa, koska ei mua tarvitse useammin nähdä.