My thinspiration

Voiko joku thinspata näin? Laiha sekä kaunis, täydellinen siis.

These secrets are walls that keep us alone

Monsters are real, and the ghosts are real too. They live inside us, and sometimes, they win.

It's scratching on the walls, in the closet, in the halls 

It comes awake and I can't control it

Hiding under the bed, in my body, in my head

Why won't somebody come and save me from this, make it end?

My whole world is the pain inside me

The best I can do is just get through the day

I don't know the first time I felt unbeautiful

The day I chose not to eat

What do I know is how I've changed my life forever

I know I should know better

It's like I'm paranoid lookin' over my back

It's like whirlwind inside of my head

It's like I can't stop what I'm hearing within

Now if I am to survive

The infection must die

Murder the beast

That's been eating me alive

Give me release from this demon of mine

Joskus on helpottava löytää valmiita tekstejä jotka kuvaavat omia ajatuksia. Asioita jotka pyörivät pään sisällä. Yhtäkkiä ei olekaan friikki yksin - huomaa, että joku muukin on ollut.

Ristiriita

Mua ei kiinnosta. Mua ei kiinnosta mikään.
Eikä mua toisaalta edes haittaa se, ettei mua kiinnosta. Haluan vain olla kotona tekemättä mitään.

Tänään lähdin pitkästä aikaa ulos ja näkemään kavereita. En kuitenkaan halunnut juoda mikä mua vaivaa? ja ajattelin että voihan mulla olla niinkin kivaa. Ja olihan mulla. Se yllätti mut. Oli kiva hengailla kavereiden kanssa ja tuntea jopa olonsa halutuksi seuraan. Mutta ihmiset kyseli vähän väliä miksen juo. Vastailin vain etten halua ja että haluan nähdä kauanko voin olla juomatta. Ei mun oikeestaan edes tee mieli juoda ja kun siitä tulee niin paljon niitä ylimääräisiä kaloreita. Jossain vaiheessa sama kysymys alkoi toistua niin useasti ja asiasta tehtiin jonkin sortin numero, että ärsytysmittarini paukkui yli ja lähdin pois.

Ensin mua pyydetään mukaan ja sitten kun menen niin pitäisi juoda eikä ymmärretä ettei välttämättä halua? Mitä vittua? Mua ärsyttää kamalasti. Miksi mä en voi tulla mukaan ja olla juomatta? Mun teki mieli alkaa raivota ja samalla meinasin purskahtaa itkuun. Tällaisen jälkeen tekee toki kamalasti mieli mennä mukaan viettämään iltaa.

I’ll go home
Just to be alone

I can hardly wait to leave this place

Sekava pää, sekava fiilis

Mulla on ollut ihmeen hyvä fiilis jo viime viikonlopusta asti. Tänään on jo viides hyväpäivä putkeen. Mitä tämä on? Mulle ei ole tullut romahduksia, vaikka olen syönytkin.

Eilen oli nuorisopsykiatri ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Jotenkin oli helpottavaa päästä sinne. Voi kertoa asioita vapaasti vaikken siihen ihan pystykkään. Mulla on lääkäri parin viikon päästä ja saan jonkinlaisen mielialalääkityksen. Suostuin siihen ihan mielelläni. Mulla ei ole aikaisemmin ollut, luotan että se helpottaisi mun oloa. Jos se saisi mun mielialaa kohoamaan ja myös kiinnostus asioihin palautuisi ja jaksaisin tehdäkkin jotain. Nykyään mua ei oikeastaan kiinnosta mikään. Se on ikävää.

Mä oon myös saattanut tajuta jotain, mitä oon miettinyt pitkään. Ihmettelen välillä, miksi mun on vaikea olla läheisten ja hyvien kavereiden kanssa ja sitten esim koulukavereiden kanssa mun on suht helppo olla. Oon miettinyt sitä tosi paljon viime aikoina, koska viime viikosta asti oon laittanut merkille kuinka mulla on ollut ihmisten takia kivaa koulussa. Mä olen ollut entinen itseni, se ketä mulla on nykyään niin monesti ikävä. Mä olen höpöttänyt, heilunut ja nauranut niin paljon, että monet mun kaveritkaan ei välttämättä mua tunnistaisi kouluminua siitä haamusta, joka nykyään oon niiden seurassa. Se on tosi kummallista ja vähän ahdistavaakin.

Miksikö mä muutun niin paljon? Nyt mulla saattaa olla vastaus siihen: mä pelkään päästää ihmisiä mun lähelle ja mä pelkään sitä, että ne tuntee mut liian hyvin. Mua pelottaa, että mun vanhat kaverit pitää mua tosi ennalta-arvattavana ja tylsänä. Ne osaa nähdä musta mitä ajattelen ja ne tietää mitä missäkin tilanteessa sanon tai miten toimin. Mun uudet kaverit eli luokkakaverit ei tunne mua niin hyvin. Nytkin olen viikon verran ollut sellaisten ihmisten kanssa, kenen kanssa en viime vuonna juurikaan jutellut vaikka samalla luokalla oltiin. Nyt mulla on ollut niiden kanssa tosi hauskaa. Aina tulee jotain uusia juttuja ilmi toisesta ja kaikki on muutenkin uutta! Myöskään ne ei tiedä musta mitään. Ne ei tiedä tästä mitään. Mun ei tarvitse miettiä laihuutta niiden seurassa. Ne ei tiedä, että yritän epätoivoisesti laihduttaa eikä pidä mua säälittävänä siksi. Mä pelkään että mun kaverit ajattelee monesti kuinka mä yritän laihduttaa epäonnistuen siinä ja siksi ne pitää mua huonona. Lisäksi opiskelemani alan takia tiedän että mulla on mun luokkakavereiden kanssa joku yhteinen kiinnostuksen kohde. Jotain mikä on mun intohimo. Ja mä tiedän, ettei mun kavereista oikein ketään kiinnosta se aihe yhtään.

Odotan nyt vain niitä lääkkeitä.
Odotan sitä, että saan mun mielenkiinnon asioita ja ihmisiä kohtaan takaisin.

No words to describe this

Halusin tulla tänne kertomaan, että mulla on maailman paras ystävä. 

Mä en ole kovin herkästi itkemässä, jos mulle kirjotetaan jotain, mutta tämä ihminen kirjotti mulle sähköpostin, joka oli niin kannustava ja kaunis, että mä itkin kuin viimistä päivää. 

Mä olen onnellinen tästä ihmisestä, se ei arvostele mua pätkääkään. Voin kertoa kaikki mun asiat sille, eikä se pidä mua friikkinä. Uskon, kun se kertoo, että se välittää musta just tällaisena.

Se tietää myös mun blogista, eikä mua häiritse se.

Omistan tämän postauksen sinulle.

Olet rakas.

Thinspopommi

Olen selaillut kuvia jo toista tuntia ja pakko laittaa tänne edes osa, niitä thinspaavimpia ja kadehdittavimpia:

Again and again and again

Mulla on tänään taas hyvä päivä, ei niin hyvä kuin eilen mutta hyvä kuitenkin.

Olen tänään iltaan asti yksin kotona.

Käyn oksentamassa kun huvittaa.

Mä en jaksa odottaa, että pääsen muuttamaan omaan kämppään.

Sitten voin oksentaa joka kerta kun olen syönyt. Voin oksentaa vaikken olisi syönytkään.

Oksentaminen on ihanaa. Tulee puhdistunut olo.

Kevyempi.

Anteeksi, etten voi olla syömättä.

Mutta mä sentään oksennan, vaikka sekin on huono vaihtoehto.

Ps. Kuinka julmaa on se, että samalla kun oksensin äsken, taustalla pauhasi Lady Gagan Born This Way ja ainuat kohdat mitä biisistä aina kuulin oli

I'm on the right track, baby

I was born this way

Don't go away

Mun oli pakko tulla kertomaan teillekin, koska mulla on pitkästä aikaa aidosti hyvä fiilis. Kummallista tässä on se, että kello on jo melkein viisi ja mun hyvä fiilis on jatkunut jo aamusta asti! Kaiken lisäksi syön parhaillani irtokarkkeja. Mä rakastan irtokarkkeja. Mä päätin, että tänään ääni päässäni eikä mikään muukaan määräile mua, mä ostan niin paljon kun haluan ja syön ne just sillon kun haluan. Mulla on myös kaksi uutta lehteä luettavana (onko mitään parempaa kuin saada uusi lehti ja lukea se ja ihastella niitä kuvia ja vaatteita ja kaikkea?) sekä hyvää musiikkia ja sain just siivottua huoneeni (tykkään myös valtavasti siivoamisesta, se on niin rentouttavaa). Mua myös tanssittaa ja tämän kirjoitettuani taidankin vähän tanssahdella ja pyyhkiä vielä pölyjä!
Ah en halua tämän tunteen menevän pois, haluan pitää sen sisälläni niin kauan kuin mahdollista. Mä voisin halata kaikkia maailman ihmisiä nyt.

Toivottavasti teidänkin perjantai on äärimmäisen kiva ! ♥

No parties, thanks

Kirjautuessani bloggeriin huomasin, että mulle oli tullut kolme uutta lukijaa! Lämmitti mieltä, tervetuloa vain teillekkin. ♥

Nyt jotain ei-niin-mieltä-lämmittävää.
Eilen olin baarissa viettämässä 18v synttäreitä (en siis omiani). Olin jo kotona hieman alamaissa, en olisi jaksanut lähteä, mutta olin jo luvannut mennä ja en todellakaan kehdannut perua tuloani, joten päätin että voisin esittää iloista ja pirteää muutaman tunnin ajan. Ehkä ei tarvitsisi edes esittää! Olin kuitenkin vannonut itselleni, etten hankkisi kupin kautta itselleni ylimääräisiä kaloreita.

Baarissa sain pidettyä itseni irti tiskistä eikä tehnyt ihme kyllä edes vaikeaa. Samalla ajattelin, että pääsen jossain vaiheessa oksentamaan kotona juotua mansikkakeittoa ja parit minicoctailpiirakat eikä kukaan tajuaisi tai huomaisi. No, ei menny sitten ihan suunnitelmien mukaan. Aina joku muu kavereista tuli mukaan tai muuta. Ahdisti. Jossain vaiheessa ihmiset alkoi tarjoamaan myös hörppyjä "Ota nyt, sut pitää saada ees pieneen känniin!" Mua ahdisti lisää, sieltä niitä kaloreita ropisi, vähäisesti, mutta silti.

Kaikista ahdistavinta oli kuitenkin, kun ihmiset kyseli vähän väliä että "Hei mikä on oot niin hiljanen?" "Väsyttääkö, miks et juo?" "Et juo ja oot hiljaa, et oo yhtään omaittes!" Vastailin vain että joo joo, väsyttää eikä tee oikein mieli nyt juoda. Just joo. Todellisuudessa mun päässä vain pyöri miljoonia kysymyksiä: Miks mä olen tällanen? Mikä mua vaivaa? Miks mä en osaa olla näiden ihmisten, mun ihanien ystävien kanssa, niinku ennen? Miks mun tekee vain mieli lähteä pois? 
Noiden tuntien aikana päätin, etten mene enää pilaamaan mitään iltoja. Mä rakastan mun kavereita, mä en halua että niiden illat menee mun takia pilalle. Siksi olen päättänyt jäädä kotiin. Kukaan ei kaipaa mua oikeasti minnekkään.
Matkalla kotiin satoi enkä jaksanut edes välittää siitä. Mua ahdisti, oli kylmä ja tunsin itseni ihan kamalaksi ihmiseksi. Sateen takia kukaan ei huomannut mun itkevän.

Oli nyt vähän turhan pikkutarkka lailatus yhdestä illasta, mutta halusin jostain syystä kirjottaa sen ylös. Mä en osais olla enää ilman blogia. Tää on paikka jonne voin tulla kirjottamaan mitä mielessä pyörii eikä kukaan tiedä että ne ajatukset on just mun ajatuksia. Hyvä niin.

>100kcal

~80 kcal. Epäonnistuin. Ehkä.
Vai onnistuinko?

Tänään piti tulla 0 kcal. Tai ei pitänyt, mutta ajattelin että tulisi. Nukuin koko päivän ja nyt illalla herätessäni ajattelin että olen syömättä. Äsken kuitenkin mietin, että jos nyt syön jotain pientä, voisin välttää huomenna ahmimisen. Join siis Valion sokeroimatonta mansikkakeittoa 15 kcal edestä ja olin tyytyväinen itseeni. Ennen kuin kerkesin kaloreita kuitenkaan miettiä makaroonien kohdalla, olin syönyt n. 0.5 dl sitä hiilarimoskaa. No, annan sen anteeksi. Pidin kuitenkin pääni enkä syönyt enempää.

Mä voisin vaan nukkua. Tänään tullessani kotiin riisuin vain kengät, sammutin kännykän, marssin huoneeseeni, kaaduin sänkyyn ja nukuin n. 5h päiväunet. Sen jälkeen makoilin sängyssä tunnin tai pari ja nyt tulin käymään koneella. Tämän kirjoitettuani luultavasti menen jo nukkumaan takaisin, ehkä voisin katsoa jotain leffaa jotta nukahtaisin nopeammin.

Mua ei edes kiinnosta, että mun päivät on näin tylsiä. Mä nautin tästä.
Tekemättömyydestä.

Nothing left in me

Mä en ole enää mä. Mä en ole enää kukaan. Millon musta tuli tällainen? Pelkkä tyhjä kuori.

Perjantaina ja lauantaina olin juomassa ja pitämässä kivaa. Suurimmaksi osaksi mulla olikin hauskaa. Lauantaina päivällä huomasin laihtuneeni kilon josta ilahduin tietenkin äärettömästi. Olinhan ollut syömättä koko perjantain ja juossut kuin hullu. Mulla olikin sitten koko illan tosi kivaa kunnes yhtäkkiä mun päässä taas kliksahti. "Sä olet järjetön sotanorsu, mitä vittua sä taas iloitset täällä? Vessaan siitä!" Ja niinhän mä tein. Oksensin vähäsen, mutta yhtäkkiä se ei riittänyt. Löysin hakaneulan. Viilsin. Viilsin monesti samasta kohdasta. Se tuntu hyvältä. Olispa mun läskireisi pienentynyt. Mitä meninkään tekemään? Mun jalassa on nyt kamalannäkönen haava ja se ei ole mikään pieni. Tosta jää hirveä arpi. Mun täydellisen kropan saaminen on viiltoa kauempana.

Oon huomannut, että ennen jutellessani parin kaverin kanssa syömisestä, syömishäiriöistä ym oon pitänyt sitä ihan kivana. Niiden ihmisten kanssa oon voinut jutella näistä asioista. Nykyään mua vaan alkaa vituttaa ne aiheet ihan suunnattomasti. Mua ei vois vähempää kiinnostaa. Mua ei kiinnosta mitä joku on tehnyt tai syönyt. Välillä ajattelen, että ne haluaa vaan saada mulle pahemman olon. En kuitenkaan kehtaa sanoa suoraan, ettei mua kiinnosta. Haluan kuunnella, pystyä edes jotain tekemään, mutta minkä mä sille mahdan jos ärsyttää.

Millon musta on tullut näin kylmä, välinpitämätön ja säälittävä? Millon mä olen kadottanut itseni näin totaalisesti, etten tunnista itsekkään itseäni?

What should I do?

Blogini hiljaisuus johtuu ainoastaan yhdestä asiasta; asiasta, jonka takia perustin blogini.

Mä en ole jaksanut avata konetta enkä kirjottaa mun ajatuksia ylös. Ne on olleet niin solmussa ettei kirjottamisesta olisi edes tullut mitään. Mulla on ollut tän viikon ajan pahimmat läskiahdistukset tosi pitkään aikaan. En ole voinut olla mitenkään päin missään. Tiistaina alkoi koulut ja tuntui että kaikki tuijotti mua ja mun joka puolelle lösähtänyttä kroppaa. Kamalaa. Ajattelin ettei se siitä pahemmaksi tulisi kunnes keskiviikko koitti. Olen alalla jossa meidän täytyy pareittain mittailla silloin tällöin toisiamme. Voitte vain kuvitella miten ahdistavaa se on. Mutta jotta ahdistus ei vain olisi liian pieni, niin toki huomasin mittojenoton jälkeen että mun kaikki mitat oli suurentuneet muutamalla sentillä! Olisin saanut täydellisen romahduksen, mutta enhän mä niin voinut koulussa tehdä. Nauroin vain luokkakaverini kanssa (onneksi senkin mitat oli kasvaneet) että oho hupsis, tuli sitte vähä kesällä mässättyä.

Toisaalta sain tästä nyt myös motivaatiota. Ainakin ihmiset huomaa sitten kun olen laihtunut muutamia kiloja kun alkutilanne on ryhävalasta vastaava. Tänäänkin olen syönyt vain kaksi pientä salmiakkikarkkia ja juonut puoli kuppia kahvia sekä aamulla söin neljä viinirypälettä. Olisinhan toki voinut pienemmälläkin pärjätä hyvin, mutta olen ihan tyytyväinen ottaen huomioon että normaalisti olisin saattanut alkaa ahmia jossai vaiheessa päivää. Edes yhdet mun lempparikarkit ei saaneet laukaistua mitään kahden-kouran-tekniikkaa! En ottanut niitä yhtään, tästä mä oon jo vähän ylpee. 

Nyt illalla tulee kyllä alkoholia juotua. Ajattelin olla juomatta, mutta mun kaveri pääsi laitoksesta joten pitäähän mun vähän sen kanssa juhlia sitä. Mutta muuten päätin, että vähennän tätä alkoholilla läträilyä. Turhia kaloreita ihan saatanallinen määrä. Saan juoda useammin vasta kun paino on taas 40 tienoilla ja siihen on vielä muutamia kiloja matkaa, kiitos kesän lihomisten.

Yksi suuri kysymysmerkki

Blogitauko? Aloin miettiä miksi mä sanoin pitäväni sellaisen. Tai siis, eihän joka postauksen pidä kertoa kuinka mä olen syönyt tai feilannut tai onnistunut? Oli miten oli, nyt on mun kirjoitettava tai mun pää räjähtää.

Mä selailin taas eilen yöllä kaikkia mun kuvakansioita koneelta. Niiden sisään kätkeytyy ties minkälaista kuvaa, videota ja muistoa. Siellä on materiaalia monen vuoden ajalta. Mulla on niin ikävä niitä hetkiä, onneksi muistan vielä niitä juurikin noiden kuvien ym avulla - oli ne tapahtuneet viime talvena tai viisi vuotta sitten.
Samalla tajusin, kuinka erilaista mun elämä on ollut. Tää sairaus (jos sitä siksi voi kutsua...?) on riippunut koko ajan mukana, mutta se ei ole haitannut mun ihmissuhteita. Mä olen tosi onnellinen siitä, koska muuten mulla ei olisi mitään, mitä katsella ja muistella - nykyään. Nykyään, tämän kesän aikana, tää hirviö on estänyt mua menemästä ja tekemästä vaikka mitä. Mä olen suurimman osan ajasta istunut kotona vaan, koska en ole kyennyt poistua ihmistenilmoille tän näkösenä. Surullista, mutta minkäs teet. Mä niin odotin kesää ja sitä, että saan viettää sitä mun kavereiden kanssa, sitä mä toivoin, sitä mä halusin. Keveyttä ja hyvää mieltä mun elämään.

Katsellessani niitä kuvia itkin muutamaan otteeseen. Mitä jos en enää ikinä saa kokea sellaisia hetkiä? Voin olla juhlissa, keskustassa, kavereilla ja muuta, mutta mitä jos musta ei enää ikinä tunnu samalta? Mitä jos en tunne sitä huolettomuutta ja aitoa iloa enää? Mitä jos en osaa enää nauttia mistään? Mitä jos en voi tuntea oloani hyväksi ja edes jotenkuten varmaksi ilman alkoholia? Mua pelottaa ajatella, että mun elämä jatkuu tällaisena, kuin se on ollut tällä lomalla. En enää tunnista itseäni. Musta on tullut se, millainen olin ennen vain huonoina ja äärimmäisen epävarmoina päivinä.

Suurimmat kyyneleet valui poskiani pitkin kuitenkin siinä vaiheessa, kun tajusin, että yksi mun rakkaimmista ja tärkeimmistä ihmisistä on muuttunut mulle lähes tuntemattomaksi. Siitä on tullut lähinnä ihminen, jota voisi kutsua nimellä kaveri. Olen kertonut sille aina lähes kaiken ja sen kanssa olen voinut olla ihan oma itseni. Nykyään en näe häntä juuri koskaan. Näkemiset ja puhelimessa juttelut on välillä hieman awkward ja yhteisiä juttuja tuntuu olevan aina vain vähemmän ja vähemmän. Lisäksi musta tuntuu, että se ajattelee musta nykyään erilailla. En tiedä. Toivon koko sydämeni pohjasta, että asiat menisivät parempaan suuntaan pian, sillä pidin tätä tyttöä melkein mun toisena puolikkaana välillä - ajatukset klikkasi niin hyvin yhteen ja salaisuudet jaettin heti. Vietin sen kanssa mun parhaimmat hetket aina.

Mua myös häiritsee ja surettaa vähän se, että mulla on tosi harvassa ihmiset, joiden kanssa voin puhua ihan oikeistakin asioista. Tai on niitä ehkä pari, mutta niillekkin puhuminen tuntuu jotenkin vaikealta välillä. Ja on outoa, että juttua heitetään vaikka ja mistä meidän kaveriporukassa, mutta jos jollain on joku huonosti, se vaan suunnilleen sivuutetaan. "Eihän vakavemmista asioista voi jutella, eihän se toinen varmaan halua kertoa, mikä mättää.." Musta ois kiva, jos vois jakaa niitä risujakin muiden kanssa ihan ilman, että tuntuu jotenkin oudolle ja vaivaantuneelle. Eihän elämä mitään ruusuilla tanssimista ole, miksi siis pitäisi pelätä puhua niistä negatiivisista asioista?

Anteeksi sekava kirjotukseni. Tuntuu vaan siltä, että pää räjähtää ja pakko saada purkaa niitä jonnekkin. Blogi taitaa olla ainut keino päästää juuri haluamani ajatukset ulos, kuten ehkä edellisestä kappaleesta tulee hyvin ilmi. Huh. Tulipahan postaus.