How do you know is it reality or not?

Mä en tiedä mitä kirjottaisin ja miten. Mun pää on sekava. En tiedä johtuuko se mun vähän alle viikko sitten aloittamistani lääkkeistä vai ihan vaan yleisestä.. jostain.

Äsken yritin nukkua päiväunia, sillä olen vieläkin väsyneempi kuin ennen (noiden lääkkeiden takia juurikin, voiko olla mahdollista edes olla näin väsynyt?). En kuitenkaan voinut nukahtaa, sillä kun laitoin silmät kiinni, alkoi yhtäkkiä silmissä vilistä ja kaikki äänet kuului nopennettuna mun korvissa. Tuntui kuin mä liikkuisin tosi nopeasti, vaikka olin paikoillaan. Avasin silmät, jotta kaikki tuntuisi normaalilta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Katsoin käsiäni ja ne eivät tuntuneet omilta. Liikutin niitä ja ne liikkuivat silmissäni salamannopeasti.

Hrr mä vihaan kun noin käy. Olen monesti aikaisemminkin kokenut samanlaista, mutta en läheskään näin voimakkaasti. Onneksi olo meni kuitenki ohi kun nousin ja hetken aikaa hengittelin.

Näen nykyään myös yhä useammin mustia asioita ympärilläni. Milloin missäkin liikahtaa isompi tai pienempi musta möykky, mutta kun katson tarkemmin, ei sielä ikinä kuitenkaan ole mitään. Näen niitä varsinkin sillon kun mua pelottaa - kun kävelen yksin, kun olen pimeässä. Olen sillon tosi vainoharhainen. Mua pelottaa.

Mulla olisi kamalasti asiaa, pitäisi päivitellä useammin. Ei kukaan jaksa lukea kilometripostauksia turhasta jaarittelustani.
Anteeksi myös etten ole jaksanut kommentoida kenellekkään. Tuntuu pahalta. 

Sekava pää, sekava fiilis

Mulla on ollut ihmeen hyvä fiilis jo viime viikonlopusta asti. Tänään on jo viides hyväpäivä putkeen. Mitä tämä on? Mulle ei ole tullut romahduksia, vaikka olen syönytkin.

Eilen oli nuorisopsykiatri ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Jotenkin oli helpottavaa päästä sinne. Voi kertoa asioita vapaasti vaikken siihen ihan pystykkään. Mulla on lääkäri parin viikon päästä ja saan jonkinlaisen mielialalääkityksen. Suostuin siihen ihan mielelläni. Mulla ei ole aikaisemmin ollut, luotan että se helpottaisi mun oloa. Jos se saisi mun mielialaa kohoamaan ja myös kiinnostus asioihin palautuisi ja jaksaisin tehdäkkin jotain. Nykyään mua ei oikeastaan kiinnosta mikään. Se on ikävää.

Mä oon myös saattanut tajuta jotain, mitä oon miettinyt pitkään. Ihmettelen välillä, miksi mun on vaikea olla läheisten ja hyvien kavereiden kanssa ja sitten esim koulukavereiden kanssa mun on suht helppo olla. Oon miettinyt sitä tosi paljon viime aikoina, koska viime viikosta asti oon laittanut merkille kuinka mulla on ollut ihmisten takia kivaa koulussa. Mä olen ollut entinen itseni, se ketä mulla on nykyään niin monesti ikävä. Mä olen höpöttänyt, heilunut ja nauranut niin paljon, että monet mun kaveritkaan ei välttämättä mua tunnistaisi kouluminua siitä haamusta, joka nykyään oon niiden seurassa. Se on tosi kummallista ja vähän ahdistavaakin.

Miksikö mä muutun niin paljon? Nyt mulla saattaa olla vastaus siihen: mä pelkään päästää ihmisiä mun lähelle ja mä pelkään sitä, että ne tuntee mut liian hyvin. Mua pelottaa, että mun vanhat kaverit pitää mua tosi ennalta-arvattavana ja tylsänä. Ne osaa nähdä musta mitä ajattelen ja ne tietää mitä missäkin tilanteessa sanon tai miten toimin. Mun uudet kaverit eli luokkakaverit ei tunne mua niin hyvin. Nytkin olen viikon verran ollut sellaisten ihmisten kanssa, kenen kanssa en viime vuonna juurikaan jutellut vaikka samalla luokalla oltiin. Nyt mulla on ollut niiden kanssa tosi hauskaa. Aina tulee jotain uusia juttuja ilmi toisesta ja kaikki on muutenkin uutta! Myöskään ne ei tiedä musta mitään. Ne ei tiedä tästä mitään. Mun ei tarvitse miettiä laihuutta niiden seurassa. Ne ei tiedä, että yritän epätoivoisesti laihduttaa eikä pidä mua säälittävänä siksi. Mä pelkään että mun kaverit ajattelee monesti kuinka mä yritän laihduttaa epäonnistuen siinä ja siksi ne pitää mua huonona. Lisäksi opiskelemani alan takia tiedän että mulla on mun luokkakavereiden kanssa joku yhteinen kiinnostuksen kohde. Jotain mikä on mun intohimo. Ja mä tiedän, ettei mun kavereista oikein ketään kiinnosta se aihe yhtään.

Odotan nyt vain niitä lääkkeitä.
Odotan sitä, että saan mun mielenkiinnon asioita ja ihmisiä kohtaan takaisin.