Yksi suuri kysymysmerkki

Blogitauko? Aloin miettiä miksi mä sanoin pitäväni sellaisen. Tai siis, eihän joka postauksen pidä kertoa kuinka mä olen syönyt tai feilannut tai onnistunut? Oli miten oli, nyt on mun kirjoitettava tai mun pää räjähtää.

Mä selailin taas eilen yöllä kaikkia mun kuvakansioita koneelta. Niiden sisään kätkeytyy ties minkälaista kuvaa, videota ja muistoa. Siellä on materiaalia monen vuoden ajalta. Mulla on niin ikävä niitä hetkiä, onneksi muistan vielä niitä juurikin noiden kuvien ym avulla - oli ne tapahtuneet viime talvena tai viisi vuotta sitten.
Samalla tajusin, kuinka erilaista mun elämä on ollut. Tää sairaus (jos sitä siksi voi kutsua...?) on riippunut koko ajan mukana, mutta se ei ole haitannut mun ihmissuhteita. Mä olen tosi onnellinen siitä, koska muuten mulla ei olisi mitään, mitä katsella ja muistella - nykyään. Nykyään, tämän kesän aikana, tää hirviö on estänyt mua menemästä ja tekemästä vaikka mitä. Mä olen suurimman osan ajasta istunut kotona vaan, koska en ole kyennyt poistua ihmistenilmoille tän näkösenä. Surullista, mutta minkäs teet. Mä niin odotin kesää ja sitä, että saan viettää sitä mun kavereiden kanssa, sitä mä toivoin, sitä mä halusin. Keveyttä ja hyvää mieltä mun elämään.

Katsellessani niitä kuvia itkin muutamaan otteeseen. Mitä jos en enää ikinä saa kokea sellaisia hetkiä? Voin olla juhlissa, keskustassa, kavereilla ja muuta, mutta mitä jos musta ei enää ikinä tunnu samalta? Mitä jos en tunne sitä huolettomuutta ja aitoa iloa enää? Mitä jos en osaa enää nauttia mistään? Mitä jos en voi tuntea oloani hyväksi ja edes jotenkuten varmaksi ilman alkoholia? Mua pelottaa ajatella, että mun elämä jatkuu tällaisena, kuin se on ollut tällä lomalla. En enää tunnista itseäni. Musta on tullut se, millainen olin ennen vain huonoina ja äärimmäisen epävarmoina päivinä.

Suurimmat kyyneleet valui poskiani pitkin kuitenkin siinä vaiheessa, kun tajusin, että yksi mun rakkaimmista ja tärkeimmistä ihmisistä on muuttunut mulle lähes tuntemattomaksi. Siitä on tullut lähinnä ihminen, jota voisi kutsua nimellä kaveri. Olen kertonut sille aina lähes kaiken ja sen kanssa olen voinut olla ihan oma itseni. Nykyään en näe häntä juuri koskaan. Näkemiset ja puhelimessa juttelut on välillä hieman awkward ja yhteisiä juttuja tuntuu olevan aina vain vähemmän ja vähemmän. Lisäksi musta tuntuu, että se ajattelee musta nykyään erilailla. En tiedä. Toivon koko sydämeni pohjasta, että asiat menisivät parempaan suuntaan pian, sillä pidin tätä tyttöä melkein mun toisena puolikkaana välillä - ajatukset klikkasi niin hyvin yhteen ja salaisuudet jaettin heti. Vietin sen kanssa mun parhaimmat hetket aina.

Mua myös häiritsee ja surettaa vähän se, että mulla on tosi harvassa ihmiset, joiden kanssa voin puhua ihan oikeistakin asioista. Tai on niitä ehkä pari, mutta niillekkin puhuminen tuntuu jotenkin vaikealta välillä. Ja on outoa, että juttua heitetään vaikka ja mistä meidän kaveriporukassa, mutta jos jollain on joku huonosti, se vaan suunnilleen sivuutetaan. "Eihän vakavemmista asioista voi jutella, eihän se toinen varmaan halua kertoa, mikä mättää.." Musta ois kiva, jos vois jakaa niitä risujakin muiden kanssa ihan ilman, että tuntuu jotenkin oudolle ja vaivaantuneelle. Eihän elämä mitään ruusuilla tanssimista ole, miksi siis pitäisi pelätä puhua niistä negatiivisista asioista?

Anteeksi sekava kirjotukseni. Tuntuu vaan siltä, että pää räjähtää ja pakko saada purkaa niitä jonnekkin. Blogi taitaa olla ainut keino päästää juuri haluamani ajatukset ulos, kuten ehkä edellisestä kappaleesta tulee hyvin ilmi. Huh. Tulipahan postaus.