I'm home again

Mä tiesin sen, mä pääsin omaan, parempaan maailmaani taas. 
Mun on hyvä olla.

Mä olen syönyt varmaan reippaasti yli 1000kcal edestä, eikä mua ahdista. Tuntuu turhalta ajatella tuollaisia asioita.

Huomenna varmaan iskee jo todellisuus ja inhoan itseäni taas, mutta en välitä siitä. En nyt.

Huomenna kaikki on paremmin

Kello on 21:12. Mä odotan minuuttien kuluvan, tuntien vaihtuvan. Kohta on keskiyö. On huominen.

Olen odottanut huomista niin kauan, että halkean pian. Pelastaja on julkaissut viime levynsä yli neljä vuotta sitten. Huomenna olen taas kotona. Musta tuntuu pitkästä aikaa aidosti hyvältä, eikä mua ahdista. Huominen on paras päivä moniin kuukausiin. Tiedän sen.

En käytä ko. bändistä turhaan nimeä Pelastaja. Se on todella pelastanut elämäni. Vakavasti harkitsin itsemurhaa muutamia vuosia sitten. Olin kuunnellut Pelastajaa pari vuotta jo ennen sitä ja luokittelin itseni jo silloin faniksi, mutta löysin sen aivan uudella tavalla niihin aikoihin. Kuuntelin sitä joka päivä - aina kun ahdisti, aina kun kaikki kaatui päälle, aina kun halusin eniten luovuttaa. Lopulta ahdistus katosi, itsemurha-ajatukset tuntuivat kaukaisilta. En halunnut lopettaa elämääni, sillä halusin kuulla ja nähdä Pelastajaa. Siitä asti olen seurannut fanaattisesti heitä, tuntenut suurta kiitollisuutta.

Tämän kaiken takia mä tunnen pienen raivonkipinän sisälläni, kun joku tulee puhtaasti haukkumaan Pelastajaa ilman mitään perusteluja tai ajattelematta sanomaansa. Ei siitä tarvitse tykätä, mutta silti mua loukkaa "vittu mitä paskaa lol miten voit tykätä tällasesta" -kommentit joita jotkut suoltavat silloin tällöin. Mun tekisi mieli kertoa koko tämä tarina heille. He eivät ymmärrä, että Pelastaja ei ole mulle pelkkä bändi. Se on enemmän.

..mutta ei ne sitä ymmärrä, enkä edes kertoisi tätä kenellekkään.

Halusin kirjoittaa tästä edes pienen murto-osan tänne. 

Ilman Pelastajaa ei olisi minua, ei ainakaan sellaisena kuin nyt olen, vaikka olisinkin jättänyt itsemurha-ajatukset vain ajatuksen tasolle.

How blind can you be?

Olen sanaton edellisen postauksen kommenteista. Kiitos kaikille sekä tervetuloa uudelle lukijalle! ♥

En tiedä mitä sanoisin, mitä kirjoittaisin. Lauantai ilta/yö oli katastrofi. En jaksa edes selittää sitä kaikkea. Ilta oli kiva, olin Piristäjän kanssa meillä. Oli pitkästä aikaa kiva viettää iltaa. Baarissa kaikki menikin päin vittua, kun näin Tiukun. "Joo ei vittu tarvii vastata siihen puhelimeen! Voin mä täällä yksinkin olla joo o!" Yritin selittää että puhelimeni on narikassa. Pyörryin. Saimme lähtöpassit baarista. Halusin juosta, polttaa kaloreita. "Sä olet läski, mitä menit taas juomaan!" Mun piti juosta, mua käskettiin. Tiuku ei ymmärtänyt, se luuli että haluan vain pois sen luota. Onneksi Piristäjä oli paikalla, se kai yritti puhua Tiukulle järkeä. Mä itkin hysteerisesti, vaikken nykyään itke kuin hyvin harvoin. Lopulta pääsin Piristäjän ansiosta kotiin, Tiuku vain hävisi yhtäkkiä.

Olen luultavasti saanut lievän aivotärähdyksen, kolautin pääni pyörtyessäni todella kovaa. Sen lisäksi hakkasin päätäni rautapenkkiin kun olimme lähteneet baarista. "Äiti en mä kaatunut, höpö höpö. Kolautin sen vaan penkkiin tosi kovaa" Mä halusin vain kuolla. Ajattelin, että jos tarpeeksi lyön päätäni siihen penkkiin, ehkä menettäisin edes tajuni. En kuitenkaan löytänyt voimia tarpeeksi, jotta olisin jaksanut jatkaa. Pian Piristäjä tuli paikalle, onneksi. Ilman häntä en olisi selvinnyt kotiin eikä mulla olisi sillä hetkellä ollut enää laukkua tai tavaroita mukanani. Mua hävettää kamalasti koko ilta.

It's hard for me to love myself right now

but you..

I need you less and less

Nyt kaikki on kuitenkin paremmin.

Ja ylihuomenna pakenen Pelastajan takia maailmaan, josta en tule pois pitkään aikaan.

Miksi mikään ei kestä?

Tässä mä istun väri päässä ja mietin: oksentaako vai ei oksentaa? Pian pääsen suihkuun ja voisin helpottaa oloa. Toisaalta, kaikki on kerennyt jo imeytyä. Tai ainakin suurinosa, tässähän mä olen pitkin päivää syönyt, esim juuri äsken napsin jotain kamalaa paskaa..
Toisaalta taas - en jaksa nähdä sitä vaivaa. Mä olen ollut tänään heikompi kuin pitkään aikaan, voi voi. Ehkä tästä seuraava lihoaminen on mun rangaistus, joka mun on kestettävä.

Eniten mua raivostuttaa se, että olin perjantain ollut melkein syömättä ja nekin syödyt asiat oksentanut lähes kokonaan pois. Eilen en syönyt kuin illalla jotain pientä moskaa. Tää viikonloppu olisi ollut paras pitkään aikaan, en edes muista milloin olisi mennyt näin hyvin. Halusin sen kestävän, ikuisuuksiin, kunnes haihtuisin pienuuteeni.

Miksi mun piti tänään pilata tämä kaikki? Oi, miksi? Miksi olen niin heikko?
Huoh.. mutta tästähän ei ole kuin tie ylöspäin. En halua enää rämpiä tässä pohjamudassa, haluan lentää sirona ja kevyenä pois tästä. Kohti täydellisyyttä.

Ansaitsisin jäädä rekan alle.

Make yourself beautiful

Ensimmäiseksi kiitos ja tervetuloa kaikille uusille lukijoille! ♥  Teitä ihania on kertynyt jo 27, wau!

Tiuku oli täällä tänään. Olen yksin kotona ja sovimme että yrittäisimme puhua asioista. Eihän siitä tullut loppuen lopuksi mitään. Sovimme, että yritämme sopia asioita jokin toinen päivä. Ja paskat, ei siitäkään varmaan mitään tule.

Tänään ollessani Kalpiksella ostamassa vähän karkkia illaksi, huomasin ajattelevani kuinka "tänään olen yksin, voin syödä näitä ja sitten oksentaa". Mistä lähtien mä olen alkanut ajattelemaan sitä, että syömisen jälkeen oksennetaan? Ihan huomaamattani.
En sitten tosiaan koko päivänä syönyt mitään osittain Tiukun takia, ja kellon ollessa yhdeksän otin kaksi leipää ja söin karkkia ajatellen samalla kuinka kohta sanoisin hei ystävälleni, kumartuisin, työntäisin sormet kurkkuun ja saisin oloani helpotettua. Vierittäisin ahdistuksen ystävääni, saisin ahdistuksen pois. Huomasin myös nauttivani siitä, en voi lopettaa aloitettuani.

Söin äsken uuden leivän, erilaisen, ja päätin etten halua sitä oksentaa. Nyt kuitenkin tässä kirjoittaessani napsin karkkia välillä. Epic fail? Mä olen niin kuriton sika ettei toista ole. Ällötän ja kuvotan itseäni mutta ei. Mun oli ihan pakko vissiin pilata tämä syömättömyys ahtamalla itseeni paskaa. Helvetti !

Tästä hyvästä saan kyllä mennä sittenkin oksentamaan taas kohta. Eihän tästä tule mitään.

Mess in my head

Tänään oli taas tanssi. Mä rakastan sitä aina vain enemmän.
Kuitenkin kävellessäni sieltä kotiin tunsin kuin iskun vasten kasvoja kun tajusin; jos mä aion edistyä tässä lajissa, mä en voi tulla laihaksi, pieneksi ja siroksi. Keijukaiseksi. Täydelliseksi. Mun on kasvatettava vähän lihasta. Mä en voi olla vain luiseva.

Mun siis pitää sanoa hyvästit näille kauniille kehoille. Tiedän etten varmaan edes olisi tarpeeksi vahva päästäkseni tällaiseen täydellisyyteen, mutta silti.. Mua ahdistaa se.

Mun on pystyttävä siihen.. Ehkä. Olenko mä tarpeeksi, jos en tule langanlaihaksi? En. Mutta toisaalta, enhän mä nytkään ole ja silti ihmiset eivät oksenna päälleni nähdessäni mua. Mun pää on täysin sekaisin ja ajatuksen solmussa. Mitä mä teen?

Psst! Olen pitkään ajatellut josko uskaltaisin laittaa kuvia itsestäni.. Edes trikoot ja tiukka toppi päällä, alusvaatteisillani en vielä todellakaan kehtaisi olla, en varmaan ikinä kehtaakaan. Mutta niin..

Minne onnellisuus katosi?

Dead By April - Sorry For Everything

Voiko biisi paremmin kuvata ajatuksiani? (Klikatkaa ja kuunnelkaa jossette aikaisemmin ole kuunnelleet! Ihana kappale.)

Mua ahdistaa. Päätös, jonka miettimistä olen lykännyt, en ole halunnut ajatella.. tuntuu kuin se odottaisi nyt vastausta. Kysymys, johon minulla ei ole vastausta.

Ensi kuun alussa tulisi 11kk täyteen, kun olen ollut Tiukun kanssa yhdessä. Silti tuntuu, etten tunne häntä vieläkään kovin hyvin. En monia ihan perusasioitakaan, enkä suurinta osaa hänen salaisuuksistaan - asioista joista hän ei muille kerro.

Ensimmäiset 4-5kk olivat ihania. Näimme usein, juttelimme, kiehnäsimme ja olimme oikeasti yhdessä. Nykyään tekstailemme vain, emme juurikaan juttele muuten ja näemme enää hyvin, hyvin harvoin. En tiedä enää mitä hän milloinkin tekee, paitsi juhlii ja juo paljon, passailee koulusta eikä välitä asioista kovinkaan paljoa - vai onko minusta vain tullut tylsä nipo?

En jaksa tällaista. Olenko liian heikko, huono tyttöystävä? Hän tietää ongelmastani ja suhtautumisestani itseeni, mutta ei juurikaan auta tai kysele - hänellä on omat ongelmansa ja minusta tuntuukin pahalta sen takia. Eikä hän taida ymmärtää sitä aina. Ahdistun ja stressaannun. Tämä suhde on nykyään pelkkä olematon, näkymätön asia, joka kuitenkin aiheuttaa ahdistusta. Tosaalta taas silloin harvoin kun näemme, huomaan kuinka tykkäänkin hänestä - en vain osaa näyttää sitä. En pysty enää koskemaan Tiukua kunnolla vaikka haluaisinkin, sillä silloin hän tekee samoin ja ahdistun valtavasti. Kaikki fyysinen aiheuttaa torjuvia reaktioita minussa, koska tunnen itseni niin kuvottavaksi ja lihavaksi - mitä siitä voikaa seurata suhteessa? Ei ainakaan mitään kovin hyvää. Ja siitä syntyy taas uusi soppa ja stressi.

Mitä ihmettä teen? En voi pysyä tällaisessa suhteessa. Olen itsekäs ja tarvitsen tukea ja kannustusta, läsnäoloa. Tai vaihtoehtoisesti olla sinkku, en juuri tässä tilanteessa voi miettiä ja huolehtia liikaa toisen asioista edes mielessäni. 

Mutta toisaalta.. en voi, halua tai pysty jättämään Tiukua. Voimavarani eivät riitä sen asian käsittelemiseen. En voi myöskään katsoa vierestä, jos joku muu tekisi hänet onnelliseksi. Ehjäksi. Sellaiseksi, mihin minä en pystynyt. Toki haluan hänen olevan onnellinen, mutta silti..

I just see dead end.

Go to bathroom and do your things

Halusin kirjottaa eräästä asiasta, mutta taidan jättää sanomatta. Sen sijaan....
Mun tekee ihan sanoinkuvailemattoman paljon käydä oksentamassa. En ole ikinä selvinpäin oksentanut kotona jos muita on paikalla. Viime viikolla kuitenkin rikoin tämän. Olin menossa suihkuun kun tuli kamala halu. Laitoin suihkun päälle ja oksensin. En paljoa, mutta sen verran kuin viitsin. Kun olin lähdössä suihkusta kuulin kun äitini alkoi kuivata hiuksia ja syöksyin oksentamaan lisää, tiesin aikaa olevan nyt enemmän ja ei haittaisi jos vahingossa pitäisin ääntä, koska kukaan ei kuulisi.

Haluaisin niin kovasti tehdä sen taas. Niin kovasti.

Eilinen meni ihan hyvin, mutta tänään.. Ahdoin sitten noita karkkeja taas lisää ja enemmän itseeni, lisäksi niitä sipsejä taas hieman. Vittu että mä olen kamala sika, kuvottava läski.

Mun tekisi vain mieli itkeä, mä olen varmasti taas lihonut, en halua edes mennä vaa'alle, en halua tietää painoani koska hajoaisin täysin, mutta toisaalta jokin mussa sanoo että pitäisi käydä tarkistamassa paino. Mulla oli tänään oikeasti hyvä päivä, mutta nyt ilta on mennyt ihan perseelleen. Taas. Miksi ääni ei ole hiljaa päässäni. Tunnen sen hykertelevän, pidättävän nauruaan kun tunnen itseni huonoksi ja rumaksi, mitättömäksi läskiksi joka oksettaa itsensä lisäksi muita.

Everything you say to me

Takes me one step closer to the edge

And I'm about to break

Anteeksi että tuli taas angstipostaus.

Nyt vain en löydä mitään hyvää tästä hetkestä ja halkean tähän oloon.


//edit
No oksentamiseksihan se nyt sitten menikin. Ei siitä muuta hyötyä ollut kuin että sain vähän ulos jotain, kaikki on kerennyt jo imeytyä varmaan mutta tulipa edes hieman parempi fiilis. 
...ja on pelottavaa kuinka hiljaa sen pystyn tekemään.

All this time I've been dreaming of it

 

Mua juuri pyydettiin baariin. En joisi, mutta voisin mennä mukaan. En halua enää juoda, se on kivaa, mutta jossain vaiheessa mun mieli mustuu ja pahimmassa tapauksessa se myös näkyy ulospäin. Lisäksi kaloreita satelee. 

Mulla on ollut hyvä päivä. ..ennen kuin se kusi vähän päälle tunti sitten. Söin karkkia. Söin sipsiä. Mitä vittua?

Nyt en tiedä, voinko lähteä kotoa enää minnekään. Näytän lihavalta kun mätin tuota paskaa. Toisaalta, niinhän mä näytän aina? Olisiko ulkomuodossani nyt mitää eroa? Turvonnut maha  on jo enemmänkin normaalia nykyään. Ja löllöreidet nyt riippuu aina mukana.

Mä en laihdu ikinä.

Mä vain ahdistun aina.

Milloin tämä loppuu? Milloin mä voin olla onnellinen? Milloin mä olen täydellinen?

I need that body

Kuinka tämä olo jotenkin aina kääntyy tähän? Mä olen täysin sidottu tähän tunteeseen, en koskaan ole vapaa tältä.

En muista koska olisin viimeksi nähnyt jotain näin täydellistä kuin mitä näissä kuvissa. Varsinkin tuo viimeinen. Haluan! Voisin oikeasti tappaa tuollaisen kropan saadakseni. Täydellistä.

Don't hide your happiness if it's rare

Aloittamani harrastus on siis tankotanssi. Mun on nyt vain pakko kertoa tästä, koska tunnen sisälläni sellaista intoa ja iloa, jonka olin jo lähes unohtanut. Tämä on erilaista. Tänään olin jo kahden vaiheilla uskallanko lähteä vai en, sillä vaatetta minulla on tunnilla nykyään vain alushousujen ja topin verran. Voitte vain kuvitella, millaiset ahdistukset tällainen vaatetus saa aikaan pelkästään yksinollessa saatika paikassa, jossa on muitakin. Onneksi en kuitenkaan jäänyt, mä olen lähes järkyttynyt siitä, miten suhtauduin tänään - mä en ajatellut mun läskejä. Mä en miettinyt ollenkaan sitä, mitä muut mun kropasta ajattelee tai peilaillessani kuinka liikkeitä teen, en kiinnittänyt juuri laiskinkaan huomiota tankoa vasten puristuviin reisiläskeihini tai kasaan painuviin mahamakkaroihini. Mä olen aivan ymmälläni!

Tänään tunnilla musta tuntui, että olen löytänyt jotain, mitä mun kuuluukin tehdä. Jotain, mistä voin imeä itseeni positiivista energiaa. Huomasin kyllä ajattelevani tanssia myös laihdutuksen kannalta, mutta ensimmäistä kertaa moniin vuosiin liikuin siksi, että todella pidin siitä. Liikunta on aina tarkoittanut minulle laihduttamista, suorittamista. Nyt se on erilaista, nyt haluan tehdä sitä uudestaan ja uudestaan ja nautin siitä.

Olen niin onnellinen, että olen löytänyt pakopaikan. Kerrankin mulla taitaa olla pysyvä pakopaikka. Ennen keinoja ovat olleen mm. laittautuminen, musiikin kuuntelu, piirtäminen ja monet luovat asiat. Tankotanssi on kuitenkin tuntunut eriltä. En ajatele hetkeäkään negatiivisia asioita. Olen täysin koukussa, enkä ole yhteensä vasta kuin 2h 45min viettänyt aikaa tangon kanssa.
Rakennan oman maailmani tämän ympärille.

Why should I fight anymore?

What should I do when my nightmares are better than reality ?

Luulin, ettei mua voisi ahdistaa enää enempää, kuin mitä olen tähän asti kokenut. Nyt tiedän, että olin väärässä. En voi edes kuvailla mun tän hetkistä oloa. Syömisistä en halua edes puhua saatika vaa'an näyttämästä luvusta. Olen niin saatanan säälittävä.

Pahinta on se, etten tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Syönkö holtittomasti? Voinko paastota? Olenko vain tekemättä mitään vai lähdenkö lenkille? Mikä vittu mua vaivaa, mä voin itse päättää mun elämästä ja silti mä vain syön löllytellen läskejäni peilin edessä itkien sitä kuinka saatanan kuvottava hirviö olen. Sen sijaan voisin lenkkeillä ja olla syömättä, treenata ja laihduttaa. Miksi mä olen näin huono?

En viitsi edes kirjoittaa että "Nyt lopetan syömisen, mulla on uudet säännöt, noudatan niitä, liikun enemmän" koska masentuisin vain enemmän jossen en tottelisi. Mutta jotain tälle tilaneelle on tehtävä. Muuten en edes halua tietää, mitä teen - pelkään jo kaikkia vaihtoehtoja mitä tekisin, sillä en ole omaitseni siinä hetkessä, kun ahdistun liikaa.

There's no way out of this dark place
No hope, no future
I know I can't be free
But I can't see another way
I can't face another day

Dreams will always turn into nightmare

Hyvä olo haihtuu. Se muuttuu kauhun kautta tunnottomuuteen.
En tunne mitään.

Joskus toivon, että olisin jatkanut syömättömyyttäni muutama vuosi sitten ja vain haihtunut. Kuihtunut pois. Ei olisi enää elämää, jota vastaan vain taistella.

Olen varmaan taas lihonut.

Tänään syödessäni (hävettää ihan kirjoittaa koko tätä lausetta) huomasin ajattelevani vain, että Mä lihoan kun teen näin, mutta eihän mua oikeestaan edes jaksa kiinnostaa.

Ainut asia, mikä mua jaksaa innostaa jaksamaan on tuo uusi harrastus, joka sekään kestää enää pari kertaa, kun on sellainen starttikurssi. Toivon, että saisin jatkaa sitä. 

Lisäksi bändi, joka on ihan todella pelastanut henkeni joskus sairastaessani masennusta, julkaisee pian levyn ja keikkoja on tiedossa ensi vuoden puolella. Olen niin onnellinen tästä, etten edes sanoin voi sitä kuvailla. Uskon, että uusi levy saa mut taas paremmin jaksamaan. Olen niin paljon velkaa heille.

Is this freedom? Or am I just dreaming?

Mä en aloittanut sitä haastetta. Mä en halunnut. Mä ajattelin, et ehkä oon ihan OK näin. ..ehkä.


Musta on tosi kummallista, että ajattelisin noin saatika kirjoittaisin sitä minnekkään ylös. Mutta kirjotin sen kuitenkin. Kirjotin, koska siltä musta on tuntunut.
Aloitin eilen uuden harrastuksen moneen vuoteen. Mä rakastan sitä. Mä olen innoissani. Tää on oikeasti niin outoa!

Mä haluan nähdä ihmisiä ja mun tekee mieli tehdä asioita. Mä en melkein edes tunnista tätä minääni, olenko se minä vai sairaus, joka haluaa minun vain nauttivan jotta siinä samalla lihoisin salakavalasti jotta se voisi hetken päästä iskeä ja lytätä, haukkua ja ahdistella entistä enemmän?

En voi olla huomaamatta, että pyörittelen tuota äskeistä asiaa mielessäni usein sekä myöskin tätä: olenko sairas jos kiellän itseäni syömästä, laihdutan ja ahdistun jos lihon, vai olenko sairas jos nautin, syön enkä laihduta? Minulle ensimmäinen vaihtoehto on enemmän arkea ja tuo toinen vaihtoehto oikeastaan on sairautta. Mutta kumpi on oikein? Kumpi on minulle oikea vaihtoehto?
Sitä en tiedä vielä.

Ja mua koko ajan pelottaa, että kohta tää murenee käsiin. Että tää tunne katoaa jonnekin, eikä tuu enää takas.