Too much

Mun ei pitänyt tulla kirjottamaan tänne tänään enää mitään (okei, vuorokausi vaihtui mut sama päivä se silti vielä on) mutta miten voi olla mahdollista, että tällaisten ahdistuspäivien jälkeen (joita onkin ollut nyt ihan urakalla) voi ahdistua vielä enemmän?

Mä en ihan tosi enää tiedä kuinka montaa tällaista päivää jaksan. Tai hetkeä. Kävin just vaa'alla ja se näytti taas puolta kiloa enempää. Mä jumalauta painan kohta 43!!! Päätin myös ottaa ensimmäiset kuvat itsestäni. Nyt alotan laihduttamisen kunnolla niinku aina, kun noi ilmatkin näyttää paremmalta, joten voi oleilla ulkona. Otin myös kuvat itsestäni, jotta voin sitten myöhemmin katsoa, millanen pullahirvitys olen ollu. Hyi vittu, oksennan niiden katsomisesta. En mä voi noin kamalalta näyttää!

Laitan itselleni nyt myös ihan oikeasti tavoitteen. Ei pelkkää "mun pitää päästä vähintään 38 kiloon". Haluan sen pitää kuitenkin ihan realistisena, en halua kesällä rajata liikaa; koulujen alettua mun pitää painaa 40. Se on ihan minimi. Jossen paina, niin paastoan tasan niin kauan että pääsen siihen. Jos lihoan, niin omapahan on moka, lisää kärsimystä. Mutta senhän mä silloin ansaitsenki.

Don't wanna die looking ugly

Mun syömiset on menneet vituilleen. En tiedä, oonko edes välittänyt siitä.
Mutta mulla on järjettömän paska fiilis.

Katsoin just jonkun videon youtubesta. Se kertoi jostain tytöstä, joka kuoli anoreksiaan. Taustalla soi kaunis musiikki, kuvia vaihtui videossa ja sen tytön sisko oli kirjottanut tapahtuneesta. Tän ehkä pitäis herättää ajatuksia, että ehkei tää ole sen arvosta, tähän voi kuolla. Mutta samalla hetkellä mä tajusin, että just tähän mä haluan kuolla. Tuntuu pelottavalta, että ajattelen näin, mutta toisaalta se tuntuu just oikeelle.

Mä haluan kuolla tähän; laihana ja täydellisenä. Mä haluan nähdä kaikki mun luut.

Fat sad girl

+

=

Heräsin joskus päivällä ja astuin ovestani ulos. "Me tilattiin pizzaa, ne tulee varmaa ihan kohta!" Ja samalla minuutilla auto oli pihassa. Söin puolet tästä järkyttävästä paskasta, joka oli näin pitkän tauon jälkeen kuitenki sopimattoman hyvää. 

Lähdin vähän reilun tunnin pyörälenkille, vihdoin. Tulin kotiin ja söin vähän rahkaa, damn.

Äsken otin palan pizzaa vielä ja rivin suklaata. Mitä vittua mä meen taas sössimään kaiken? Huoh. Mun vartalo alkaa hyvää vauhtia näyttää tuolta, kuin pinkkibikinisellä tytöllä, vaikka sen pitäisi näyttää tältä: 

Mua oikein ahdistaa ja hävettää kirjottaa näitä asioita ylös, koska jokainen postaus mitä tänne teen, on täynnä vitutusta ja epäonnistumista. Ei tästä blogistakaan taida olla apua. Mulla alkaa olla keinot vähissä. 

Mun tekee nykyään liian monesti mieli vain luovuttaa.

Calories

Tänään on mennyt ihan hyvin. Söin vasta hetki sitten ensimmäisen kerran. Tosin kaloreita kertyi jo ihan tarpeeksi sillä kertaa, taidan olla syömättä loppu päivän. Hieman yläkanttiin arvioituna kalorit tälle päivälle jäävät siis 250 kieppeille. Toivottavasti en repsahda illalla.. *fingers crossed*

Vähän kyllä pistää vituttamaan, kun en ole saanut itseäni tänään liikkeelle, vaikka pyöräilemään piti lähteä. Latailen kyllä tässä juuri zumbaohjelmaa netistä, kaverini sanoi että se on oikeasti suht tehokasta! Niin että kiitti vinkistä, saapahan läskit toivonmukaan kyytiä edes tällä tavalla.  ;)

Tässä vielä parit kuvat, joita oon tänään löytänyt ja saanut lisävahvistusta siihen, miltä haluan näyttää.

*fanfaareja* Tätä parempaa thinspokuvaa en ole löytänyt aikoihin, täydellinen:

edit// repsahdin. suklaakarkkeja. marie-keksi. helvetti on irti.

Epic fail

Juhannus. Parasta.
Toisaalta: täyttä helvettiä.

Oli ihan über kivaa, mutta mulla on pahimmat läskiahdistukset moneen kuukauteen. Huomenna teen asialle jotain.

 Ja tällä kertaa se ei jää vain sanoiksi.

tää viimene kuva aaaa ♥♥

Bitchy

Mun tekis mieli sanoa kaikille, että älkää tulkokkaan, mulla on muita täällä. Hirveä mä. Mutkun meille tuli meidän perhetutut ja noi on ihan lemppareita! Mullon just sellanen fiilis nyt, että haluun viettää juhannusta noiden kanssa. Mun kaverit ois kiva saada tänne kans, mutta en tiedä haluuko ne hengailla tos keittiössä ym noiden kanssa. Meidän porukat ja noi tutut on just sellasia, että "jooo, tulkaa tänne vaan, kiva jos voitte hengailla meijän kanssa!" ja ne tarkottaa sitä. Mun perheessä on aina ollu ihan normaalia, että nuoret vois oleskella samoissa tiloissa. Niinku meijän tutuilla kans. Ja musta itsestäkin se on ihan normaalia ja oikeesti yleensä kivaakin. Mutta mä en tiedä mitä mun kaverit ajattelee siitä. Kylne sanoo aina, että meijän porukat on just kivoja ja rentoja, mutta mitä ne sillä tarkottaa? Voisko ne hengailla samassa tilassa niiden kanssa, kun vietetään juhannusta ja samalla juodaan, jolloin tunnelma ainakin olis rentoutunut?
Sitä mä toivon. Mä todellakin toivon. En halua sivuttaa kumpiakaan. Voinko saada molemmat?

Mutta nyt hyvää juhannusta! Tänään ei saa miettiä kaloreita tai muuta, pitää pitää hauskaa!

Too much anxiety in one girl

Mun muutamat viime päivät on olleet kamalia. Join viime viikonloppuna, maanantaina suunnittelin kaverin kanssa juhannusta ja sovittiin, että ollaan meillä pienellä porukalla. Mäkin aattelin, että en juo viikolla, vasta sitten perjantaina taas..

Tiistaina näin yhtä toista kaveria. Hetken miettimisen jälkeen päätettiin hakee juomista, en osannut kieltäytyä. Haettiin meiltä sitten vielä kirkasta. Meillä oli ihan vitun hauskaa, mutta en oo varmaan ikinä ollu yhtä sekasin, kun sinä iltana. Jossain vaiheessa mun likkakaveri soitti mulle ja kysy, että missä oon, onko kaikki ok. Olin kysyny sitäkin sinne. En osannut vastata, kuin että "En tiiä. En tiiä mitään". Lopulta löysin itteni ulkoa ja se tuli mua vastaan. Mentiin meille ja heräsin seuraavana aamuna ihan pöllähtäneenä.

Ainut hyvä asia tässä oli se, etten koko keskiviikko päivänä syönyt mitään. Illalla oli voittajafiilis, muttei kevyt niinku yleensä, jos on koko päivän ollu syömättä. Päätin ottaa jotain ruokaa ja siitähän se ahmiminen alkoi. Ja järkyttävä ahdistus ja inho.

Nyt on torstai? Mun päivät on sekottuneet toisiinsa. Tänään söin kahdesti pienen annoksen riisijauhelihajotain, se on taivaallisen hyvää. Ihan okei muuten, mutta aamulla mätin keksejä, liikaa. Karkkiakin oon muutamat kumonnu kurkusta alas.

Mua ahdistaa ihan vitusti. Ja mua ahdistaa se, että huomenna porukat tekee jotain lettuja mitkä on ihan saatanallisen hyviä. Lisäks jotain ruokaa ym. Mun on pakko jotenkin kieltäytyä, ees siitä ruuasta. Ja olin maanantaina ihan innoissaan suunnittelemassa juhannusta ja että tehdään boolia ja ollaan kaveriporukalla. Nyt mua ei vois vittuakaan kiinnostaa. Ehkä saan huomenna ihan hyvän fiiliksen, niinku yleensä kun on jotain kivaa tiedossa, mutta tällä hetkellä mua ei kiinnosta esittää ilosta jeejee ja juoda huolettomasti ilman kaloreiden miettimistä. Mä haluaisin vaan mennä pyöräilemään koko vitun päiväks ja olla syömättä. Ja ainiin, en oo liikkumaankaan kerennyt, joka päivä on ollut jotain muuta; tekosyitä. Voisin sanoa vain, että en kerkeä näkemään tai tekemään mitään. Voi saatana.

Something bad, something good

Tää päivä oli täynnä epäonnistumista, suurimmaks osaks. Meillä oli rippijuhlat ja toki söin ihan vitusti. Ja sitä ruokaahan jää aina luonnollisesti yli. Söin sitä taas. Ja taas. Ja taas. Kakkua meni, leipäkakkua meni, keksiä meni, suklaatakin meni..... Hyi saatana. Ihan hävettää kirjottaa näitä ylös. Miks mä söin sen kaiken? Ja vielä oli pakkoa hakea lisää ja lisää!! No, läski mikä läski. Koetan unohtaa tapahtuman, välttelen peilejä. Ja vaakaa.

Mutta tästä päivästä löytyy jotain hyvääkin, löysin nimittäin pyöräilyn ja se on ihan älyttömän kivaa! Miks en oo aikasemmin kokeillut? Tossa lähellä on reitti, joka on 13km pitkä ja se on mulle just sopiva. En oo ikinä kauheesti jaksanut lenkkeillä, muutaman kilometrin vaan kerralla. Mutta toi matka meni kivasti ja nopeesti, yllätyin että nautin siitä niin paljon. Laskeskelin just, että jos viikossa pyöräilen sen vähintään kerran päivässä, tulis siitä 91km/vk. Se on mulle ihan suht paljon, oon aina inhonnut liikuntaa. 

Sain tästä jotenkin uutta intoa laihdutukseen, yhtäkkiä kaikki ei näytäkkään niin toivottomalta. Ehkä mä vielä onnistun pääsemään mun tavotepainoon. Oon ihan superinnoissaan ja tekis mieli lähtee heti uudestaan! Ehkä menenkin heti aamulla kun porukat on lähteny töihin ja sitten voin illalla mennä uudestaan, ne alkaa kuitenkin epäillä jotain jos näkee, että meen sen kahdesti päivässä..

Paljastumisen pelko

Mun on pakko tehdä heti toinen postaus perään. Yöllä on jotenkin tosi kiva kirjottaa. Ja ajatuksia on hirveästi.

Oon miettinyt tän blogin perustamista jo kauan. Joskus mulla olikin tällainen, mutta se oli vain mulle näkyvillä, enkä kirjottanut kun muutaman kerran sinne. Joskus mulla oli myös vähän enempi sellanen lifestyletyyppinen blogi.

Tää juttu on kuitenkin nyt ihan omanlaisensa. Tää käsittelee mun salaisuutta, josta vain muutamat lähimmät kaverit tietää. Eniten mua mietitytti perustaa tää siksi, että mitä jos joku joskus löytää tän ja hoksaa, että se olen minä joka kirjotan tätä? Kysyykö ne multa tästä, vai onko ne vaan hiljaa? Mua ei haittaa se, että mut tunnistettais tästä siks, että jotkut muutkin sais tietää mun sh:sta. Totta kai se ois inhottavaa, mutta se ei oo se suurin syy. Suurin syy on se, että mua ahdistais tietää, että ne sais lukee tekstiä, mitä oon kirjottanut. Ne näkis mun ajatuksia tästä asiasta. Ne sais tietää enemmän ja pääsis syvemmälle mun pään sisään. Voin kirjottaa vaikka ja mitä jossain facebookissa ym, mutta ne jutut on ihan erilaisia ja erityylistä tekstiä, kun mitä kirjotan tänne. Tietenkin.
Mua myös pelottaa se ihan kamalasti, että jos joku joskus hoksaa mut tästä, niin ne voi lukee mun mittoja täältä. Herranjumala, se ois ihan kamalaa. Ne näkis mun painon! Oon myös nyt ajatellut laittaa mun mittoja postauksiin aina välillä. En haluu kirjottaa niitä ylös paperille, joskus joku joskus sattuis näkemään ne. Tänne voin kirjottaa ne ilman pelkoa, että joku osais yhdistää ne muhun. Mua ahdistaa kirjottaa ne tänne, mutta noh, ei voi mitään. Ehkä kukaan ei tuomitse mua täällä.

Anteeksi tämän postauksen suunnaton sekavuus. Oli vain tajuton kirjotusvimma ja kellokin on ties mitä. Aamen.

Vyötärö: 60,5
Lantio: 85,5
Reisi: 45
Käsivarsi: 23,5
anna mun oksentaa

Laksat

Laksatiivi. Hirveä kipu. Nopea helpotus.
Mulla on ollut monta päivää jo pelkkää alamäkeä syömisten kanssa. Mua ällötti ja kuvotti katsoa mahaani peilistä. Päätin ottaa pari laksanappia, jotta olo ei olisi niin kamala. Tiesin, että joutuisin olemaan kaksinkerroin kivun takia, mutta ei se haittaa. Sen mä olen ansainnutkin.
Ramppasin vessassa. Joka kerta tunsin pienen kevennyksen. Loppulta olin saanut kaiken ulos. Kävin puntarilla. Se näytti liian suuri lukemia. Ahdistuin, suutuin ja tunsin suurta pettymystä. Ulkoisesti en näyttänyt enää niin ilmapallomaiselta, mutta sisäisesti kyllä. Söin. Söin hetken päästä uudestaan. Menin nukkumaan. Heräsin. Söin.

Miksi on niin vaikeaa olla syömättä? Jos katson peilistä, ja maha näyttää suht littanalta, ei sellaiselta kuvottavalta roikolta niinkuin syönnin jälkeen, niin miksi helvetissä se on niin vaikeaa olla syömättä? "Kyllä mä tän leivän voin syödä, ei se mitään vaikuta.." Ja sen jälkeen tulee syötyä ehkä vielä toinenkin. Ja kaikki on taas vituilleen.

En ole saanut liikuttuakaan. Pari viime päivää olen vain maannut kotona. Tänään oli niin heikottava ja väsynyt olo etten jaksanut lähteä minnekkään, vaikka olisi pitänyt. Oon laiska ja saamaton paska, läskit ne vaan kertyy kertymistään. Ei näin, ei todellakaan.

Huomenna tsemppaan. Mulla on aika nuorisopsykiatrille. Kävelen sieltä kotiin, jotain kiertotietä. Tulee siinä ainakin muutamia kilometrejä. Oon ihan tyytyväinen sitten. Ehkä.

Ps. Anteeksi kielenkäyttöni ja muutenkin hirveä angsti, nyt vaan ei ole kovin riemukasfiilis.

No such thing as inner beauty

Täydellisyys. Sitä kaikki tavoittelevat, näkyvästi tai näkymättömästi, enemmän tai vähemmän.
Tämän ensimmäisen postauksen otsikko, kuten myös blogini alaotsikko; ne eivät ole suoranaisesti totta edes minun mielestä. Mielestäni sisäisella kauneudella on väliä vasta sen jälkeen, kun on saavuttanut myös ulkoista kauneutta. Uskon kyllä sisäiseen kauneuteen, mutta ulkoinen on itselleni tärkeämpää. Ainakin omani. Siitä nimi. Minulla ei ole sisäistä kauneutta ennen kuin olen ulkonäkööni tyytyväinen.

Se siitä. Olen vammaillut syömisien kanssa nyt noin 5-6 vuotta, en tiedä enää kauanko. Kauan kuitenkin. Toisaalta haluan eroon tästä, toisaalta en voi päästää irti. Nyt olenkin alkanut haluta sh:tani takaisin oikein kunnolla, sellaisena kuin se joskus riehui päässäni muutama vuosi sitten. Ajattelin että ehkä blogin avulla ja kirjoittamalla asioita ylös, voisin päästä taas syvemmälle.

En lupaa päivittää tätä orjallisesti joka päivä, mutta yritän parhaani.

xoxo
Taikasauva