Kuka olet, peilikuva?

Tuntuu kuin viime päivityksestä olisi ikuisuus. Ajatukseni ja ajantajuni ovat sekaisin. Peilikin on sekaisin. Vaaka on ainut selvä asia. Vaaka näytti enemmän taas. Peili näytti enemmän ja seuraavana päivänä olin sopiva. Korvaani kuiskailtiin minun olevan hyvä näin. Söin usean päivän ilman tuskaa. Aivan liikaa. Hirvittävästi. Aivan sama, olen kuvottava mutta miksi minun pitäisi olla enempää? Oli hyvä olla. 

Yhtäkkiä en voinutkaan verhoutua löysiin kotivaatteisiin. Pitäisi lähteä ihmistenilmoille. Siitä sanasta on tullut kirosana korvilleni. Olenkin yhtäkkiä kuvottavampi kuin vuoteen, olenhan lihavampi kuin vuoteen. En löydä vaatteita. Naamakin on levinnyt. Onneksi ei tarvitsekaan lähteä. En edes halua. "Missä kaikki on, miks oot vaan kotona?" "Äiti, mua ei huvita enkä halua. Ei mua oikeesti kiinnosta mennä minnekkään" naurahdan vastaukseksi ja äiti hyväksyy sen. 

Mun laksat loppu viikko sitten. En ole ostanut uusia. Ei ole kyllä rahaakaan. Taidan kuitenkin sortua pian. Ehkä huomenna, kun on pakko käydä kaupungissa. Toisaalta menen sinne mielelläni, koska saan ostettua lippuni, jolla saan palan taivasta. Näen Pelastajan viikonloppuna. Hetken saan olla taas elossa ja onnellinen. Mua itkettää ajatella, että näen ne taas. Mulla on niin kovin kova ikävä.

Digging my own grave

Olen tulossa siksi mitä olen vältellyt. 

Kukaan ei tarvitse minua.

Mä tiedän, että olen itse syypää siihen, että ihmiset unohtaa mut, kun olen tällainen. Ne ei enää edes viitsi pyytää mua mihinkään. 

Ihmisiä oli eilen ollut baarissa, kukaan ei kertonut mulle mitään, satuin tänään kuulemaan siitä. Mua ei muuten häiritsisi asia - enhän ollut edes menossa - mutta miksi ne ei kertoneet mulle? Tai siis.. On mulle yleensä aina ennen joku edes kertonut ja kysynyt mukaan. Olenko mä nykyään oikeasti niin näkymätön ja vetäytynyt ettei mua edes viitsitä kysyä mukaan?

Ilmeisesti joo.

Mun tekee mieli tyhjentää mun viinakaappi.  

Kuinkakohan pitkälle ehtisin jos joisin 80% viinapullosta? 

Haluan kadottaa kontrollin ja sen jälkeen tuntea maailman vain pimenevän.

I'm still caged inside

Tänään mulla oli taas psykiarti. Sielä ollessani pelästyin ja tajusin, miten mussa on kaksi niin vahvasti erilaista puolta. Mun kavereiden, niiden joidenka kanssa hengailen vapaa-ajalla, en osaa enää olla. Mä en vaan pysty enää vapautumaan ja olemaan rennosti. Ne tietää musta liikaa. En osaa pukea tässä sitä nyt sanoiksi mitä ajattelen.

Koulussa mä taas olen minä. Se millainen olin ennen ja millainen edelleenkin todellisuudessa olen sisältä päin. Sielä osaan rentoutua ja nauraa keuhkot pihalle. Olen taas se sama vanha rempseä, hölöttävä tyttö - yksinkertaisesti minä. Se tuntuu hyvältä. Kukaan luokkalaiseni ei tiedä mun tästä puolesta. Jos olen allapäin joskus, ne uskoo jos sanon että väsyttää ja on vaan tyhmäpäivä. Ne ei osaa yhdistää mun oloa mihinkään. Mutta mun jotkut kaverit tietää yhdistää mun huonomman fiiliksen tähän. Joskus ne jopa olettaa, että mun hiljaisuus johtuu siitä, että ajattelen tätä, vaikkei asia niin olisikaan. Se on tosi ärsyttävää.

Nykyään musta tuntuu, että haluaisin viettää aikaa vain mun koulukavereiden kanssa. Haluaisin, että niistä tulis mun toinen kaveriporukka, jolle soittaa. Harmi vain, että ne joiden kanssa eniten hengaan koulussa, asuvat vähän kauempana. Onneksi näen niitä kuitenkin päivittäin, muuten en ehkä kestäisi.

Sammutin hetki sitten kännykän. En avaa sitä.

Mua ei saa kiinni varmaankaan koko iltana. Hymyilyttää. Vapauttavaa. 

Ei tarvitse kommunikoida. En olisi halunnutkaan.
Saan vain piirtää, suunnitella ja kuunnella musiikkia. ♥