I'm still caged inside

Tänään mulla oli taas psykiarti. Sielä ollessani pelästyin ja tajusin, miten mussa on kaksi niin vahvasti erilaista puolta. Mun kavereiden, niiden joidenka kanssa hengailen vapaa-ajalla, en osaa enää olla. Mä en vaan pysty enää vapautumaan ja olemaan rennosti. Ne tietää musta liikaa. En osaa pukea tässä sitä nyt sanoiksi mitä ajattelen.

Koulussa mä taas olen minä. Se millainen olin ennen ja millainen edelleenkin todellisuudessa olen sisältä päin. Sielä osaan rentoutua ja nauraa keuhkot pihalle. Olen taas se sama vanha rempseä, hölöttävä tyttö - yksinkertaisesti minä. Se tuntuu hyvältä. Kukaan luokkalaiseni ei tiedä mun tästä puolesta. Jos olen allapäin joskus, ne uskoo jos sanon että väsyttää ja on vaan tyhmäpäivä. Ne ei osaa yhdistää mun oloa mihinkään. Mutta mun jotkut kaverit tietää yhdistää mun huonomman fiiliksen tähän. Joskus ne jopa olettaa, että mun hiljaisuus johtuu siitä, että ajattelen tätä, vaikkei asia niin olisikaan. Se on tosi ärsyttävää.

Nykyään musta tuntuu, että haluaisin viettää aikaa vain mun koulukavereiden kanssa. Haluaisin, että niistä tulis mun toinen kaveriporukka, jolle soittaa. Harmi vain, että ne joiden kanssa eniten hengaan koulussa, asuvat vähän kauempana. Onneksi näen niitä kuitenkin päivittäin, muuten en ehkä kestäisi.

Sammutin hetki sitten kännykän. En avaa sitä.

Mua ei saa kiinni varmaankaan koko iltana. Hymyilyttää. Vapauttavaa. 

Ei tarvitse kommunikoida. En olisi halunnutkaan.
Saan vain piirtää, suunnitella ja kuunnella musiikkia. ♥