Lauantaiyö, sunnuntaiaamu. Parhaita hetkiä pariin viikkoon. N oli mun luona yötä. Puhallettiin saippuakuplia aamuyöstä, pestiin yhdessä hampaita ja naurettiin, nukuttiin vierekkäin, eikä naamallani ollut meikkikerrosta.
Tänään kävin kotona. Söin. Liikaa. Huomenna meinattiin mennä huvipuistoon N:n kanssa. Siitä tulisi hauskaa, niin kivaa. Panikoiduin ja pyysin veljeäni heittämään mut kämpille. Ovesta sisälle päästyäni pudotin tavarat lattialle ja juoksin vessaan. En ole kumartunut sen posliinisen kapineen ylle, hmm, moniin viikkoihin, en ehkä edes muutamaan kuukauteen. Nyt kumartelin senkin edestä, vieläkin tekisi mieli, mutta kurkkuni on jo liian hellä.
Kyyneliä poskilla, niitäkään en ole nähnyt aikoihin. Miksi tämä kaikki nyt? En vielä sanonut juuta enkä jaata huomisen suhteen. En halua, että N luulee etten halua mennä, mutta kuinka voisin? Oksentelun ja itkujen takia myös naamani on huomenna ihan turvonnut kropasta puhumattakaan. Mua hävettää, itkettää ja tekisi mieli lopettaa oleminen edes pariksi päiväksi. Enkö mä oikeasti ansaitse onnea? Olen yrittänyt niin kovasti, enemmän kuin koskaan. Silti, tämä päivä todisti taas, kuinka alas voin edelleenkin vajota hetkessä.
Can't you see
You're just another part of me
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Taikasanasi pelastavat päiväni ♥