Broke the mirror

Olen niin naiivi. Miksi mun olo paranisi? Viikon oli hyvä olla, nyt olen taas syönyt suklaata ja ties mitä, lihon vain. Kuvotan niin paljon itseäni, etten tiedä miten olla. Olin 200-300g päässä uuden luvun näkemisestä. Sitä lukua en nähnyt edes viime vuoden puolella. Nyt ollaan taas noustu. Hyvä. Hienosti toimittu. Vittu.

Edellisessä postauksessa sepostin miehestä, käytän hänestä nyt kirjainta N. Hän lähti siis useammaksi viikoksi pois. Olin niin hyväntuulinen ja hymyni ei hyytynyt kertaakaan monien päivien aikana. Nyt olen kuitenkin syönyt, koska en näe häntä pitkään aikaan. Logiikkani sanoo, että voin pari päivää syödä, ja aloittaa sitten taas vähentämisen ja olla edes joten kuten tarpeeksi kun hän palaa. Tai en tarpeeksi, mutta sellaisessa kunnossa, että kehtaan nähdä häntä taas. Laittelemme viestiä ja hymy palaa kasvoille, muttei niin suurena. Miksi en voi riittää itselleni? Miksi tämä vie onneni pois juuri, kun saan maistaa palan sitä.

Mä vaan en kestä tätä oloa. En en en en en en en. Tunnen niin kamalaa kuvotusta olemassaolostani. Tunnen jokaisen yksittäisen ihrasolun. Tunnen kuinka renkaita muodostuu ja reiteni levenevät kymmenkertaisiksi kun istun. Tunnen jalkojeni höllyvän, kun kävelen. Olen myös saanut käsivarsistani jonkinlaisen ongelman, vaikken niihin juurikaan ole ikinä kiinnittänyt mitään huomiota. Nekin ovat alkaneet leventyä ja hyllyä. En halua elää.