Hole in my head

Elämä menee eteenpäin. Päivät menevät eteenpäin.
Minä junnaan paikallani. Joka päivä ja viikko. Joka kuukausi ja vuosi.

Osasto kutsuu tätä tyttöä. En halua elää loppu elämääni näin joten suostuin ainakin kokeilemaan. Tosin haastattelua ei vielä ole ollut, ehkeivät he edes ota tällaista luulosairasta valasta sinne. Haluan olla laiha ja vain haihtua, mutta tiedän ettei se ole mahdollista. Tai on, mutta ei jos haluaa myös oikeasti elää. Otin tänään ison askeleen, kun kerroin kotona osastolle menosta. En kertonut oikeastaan miksi, mutta eipä sen väliä.

Siirrän asioita mielessäni vain syrjään. Saan kevennetyn lukujärjestyksen, kunnes sairasloma alkaa. Tiedän etten valmistu keväällä koska olen niin heikko luovuttaja, mutta silti en suostu uskomaan sitä vielä. En suostu siihen, että kaiken ahdistuksen ja stressin, kovan työn ja kiireen jälkeen MINÄ EN VALMISTU MUIDEN KANSSA. Ei ole sanoja kuvaamaan vihaa ja pettymystä sisälläni itseäni kohtaan.

Haluan olla vapaa, mutta silti tarkistan arvoni tuijottamalla digitaalisia numeroita. Tänään kävin iltapäivällä katsomassa oliko muutosta aamuiseen ja olihan siellä. Saavutin uuden numeron. Tai oikeastaan siis desimaalin, mutta kuitenkin. Toisaalta tällä kertaa en tiedä uskonko vaakaakaan. Tarkistin kyllä sen, mutten siltikään oikein usko. Miksi mahani ja reiteni ovat niin suuret? Miksi ne vain löllyvät?