Pilvilinna

Ei ole sanoja kuvailemaan, kuinka kiitollinen olen siitä, että mulla on Enkelin kaltainen ystävä. Enkeli tuli kanssani polin lääkärille ja istui siellä pienessä huoneessa kanssani tunnin. Kertoi mielipiteitään ja selvästi myös kuunteli mitä minä sanoin. Oli jännä kuulla ulkopuolisen mielipiteitä asiasta, sellaiselta kuka tuntee minut. Yllätyin joistain asioista, miksi en ole itse niitä huomannut?

I'll be there for you
'Cause you're there for me too

Mua pelottaa jo. Saan kutsukirjeen osastolle haastatteluun ja tutustumiseen muutaman viikon sisällä. Lääkäri veikkaili, että pääsisin sisälle jo viimeistään ensi kuun puolella, mikäli vain otan avun vastaan. Kaikista eniten pelkään sitä, että lihon osastolla useamman kilon (ihan jo pelkästään siksi kun tämä elimistöni ei toimi), ja kotiin tullessa alan hyppimään seinille. Käytökseni puolesta olen jo edistynyt aika paljon, näkeehän sen jo ulkoisesti. Mieleni ei kuitenkaan ole tehnyt lähes yhtään edistystä - päinvastoin, se on ottanut taas takapakkia. Kuinka ikinä hyväksyisin itseni tästä painavempana, kun nykyisenkin peilikuvan kanssa on niin suuri kuvotus ja sota? Olen niin umpikujassa, ihan sama minkä valinnan teen. Elän edelleen osittain haavemaailmassa, jossa jonain päivänä olen jääkylmä ja laiha, mutta silti onnellinen, vapaa ja mieleni on irti tästä synkästä suosta.

Ps. Enkeli, tiedän että jossain vaiheessa näet ja luet tämän tekstin, joten kiitos että olet pysynyt elämässäni. Kaikista ihmisistä olet se, johon eniten luotan ja kenet miellän suurimmaksi tuekseni. Älä koskaan vähättele itseäsi tai apuasi. Toivottavasti voin joskus olla yhtä suuri tuki sinulle.