Aamulla herätessäni tunsin luita ihoni läpi. Hyppäsin peilin eteen. Pallean kohdalla oli selvä kuoppa kylkiluiden pistäessä esiin. Kyljistä iho hieman laineili kylkiluita mukaillen. Solisluuni ja rintalastani näkyvät paremmin kuin viikko sitten. Harmitti etten saanut tilaisuutta käydä vaa'alla heti silloin tyhjällä vatsalla. Illemmalla kävin tuijottamassa numeroita, kun olin jo hieman syönyt ja luku oli tippunut silti uuteen desimaaliin eilisestä.
Peilistä ei vielä katso siro ja pieni ihminen takaisin, mutta vielä näen sen.
Miksi tämä on joskus niin helppoa ja joskus niin hankalaa?
Ps. On helpompaa, kun ei syö ja kadottaa kilojen mukaan myös tunteitaan. Poika laittoi viestiä että on kyllästynyt tähän touhuun ja jotain plaaplaa. Tuijotan viestejä ilmeettömästi. Pieni paha olo yrittää iskeä hetkeksi, mutta katoaa. En jaksa välittää. Ei mulla tainnut missään vaiheessa ollakaan toivoa tämän suhteen, joten miksi välittää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Taikasanasi pelastavat päiväni ♥