Only pain left

Milloin kaikki meni taas tähän? Viha sekä ahdistus itseäni ja elämääni kohtaan on niin suuri, etten keksi adjektiivia kuvaamaan sitä. Saan nytkin vain vaivoin itseni pidettyä erossa kaikesta, minkä olen itseltäni kieltänyt - terät, lääkkeet sunmuut. Itku on herkässä, vaikka yleensä sitä ei tule vaikka yrittäisi.

Poika tietää, että "minulla on hieman ongelmia syömisen kanssa ja siinä, kuinka itseni näen". Hän otti sen hyvin ja sanoi ettei se vaikuta siihen, mitä mieltä on minusta. Olisi pitänyt samalla kysyä, mitä mieltä hän edes on. Hetken tunsin helpotusta. Sitten minulle taas kerrottiin kuinka nyt en ainakaan voi höllentää otetta ja epäonnistua, se olisi noloa. Eilen hän pyysi moneen kertaan voiko tulla viereeni nukkumaan. Olin ottanut laksaa ja kaikenlisäksi oloni oli muutenkin niin kuvottava. Valitin huonoa oloa. Hän pettyi. Tänään sain viestin, että jos haluan unikaverin, pitää minun kertoa. Eilen sanoin, että jos oloni on parempi niin totta kai haluan unikaverin. Tänään olen erimieltä. Tai ainakin joku päässäni on erimieltä. Kai minäkin sitten olen. Sanoin voivani edelleen hieman huonosti. Nyt parin viestin jälkeen pala kurkussani tukehduttaa minua. Hän taisi tosissaan pahastua. Pelkään hetken olevan käsillä, jolloin joko menetän hänet tai vedän takaisin lähelleni. En halua menettää Poikaa kokonaan, sillä hän on niin.. Niin.

Päässäni kaikuu iva, ettei tästä kuitenkaan tule mitään. Miksi edes yrittää?
Taidan olla jo luovuttanut.

Pisteenä iin päällä - en edes aloita kirjoittamaan siitä, mitä tunnen peilikuvaani kohtaan. Joskus ihmettelen, kuinka mitään voi inhota näin paljon.