On and on and on and on

Vyötäröni on pienentynyt 5 senttiä syys-lokakuusta. Ylälantioni kolmisen senttiä ja alalantio kaksi. En voinut olla hymyilemättä kun kaverini otti mitat minusta koulussa. Se sama, joka nauroi suurentuneille mitoilleni. Vitsiähän se vain oli, mutta silti. Hah!

Siltikin. Näen ja tiedän olevani läski täynnä läskiä. Viikon aikana on ollut muutama päivä, esimerkiksi eilen, kun olen ollut päivällä suht sinut kroppani kanssa. Tai siis.. ainakin olen voinut olla koulussa ilman ahdistusta. Kun tulen kotiin, syön. Kasvan silmissä vaikka juon vain pelkän kupin kahvia. Mua ahdistaa ja itkettää, miksi olen ennen samoissa vyötärömitoissa ollessani paljon hoikemmalta? En urheile lainkaan, mutta en urheillut kyllä ennenkään. Katson vanhoja kuvia ja tekisi mieli viskata kone seinään silkasta inhosta ja raivosta nykyistä minääni kohtaan. Miksi on niin vaikeaa jättää päivän suuhun laittamisia siihen kahteen kuppiin kahvia? Minulla ei ole edes nälkä.

Ps. Pojan kanssa on kaikki ihan okei. Kai.
Pps. Ei, en jaksa yhtään "silmäsi vääristelevät" tms kommenttia. NE EIVÄT VÄÄRISTELE NYT.