She say things and I believe

En ansaitse Poikaa. En en en. Eilen sillä oli vapaata ja se olisi voinut ja halunnutkin tulla viereeni nukkumaan. Olen kuitenkin alkanut lipua kohti noidankehääni. En tiedä enää miten päin olla. Olen niin löysä ja kuvottava. Taistelin peilikuvaa sekä ääntä vastaan, mutta ne ottivat murskavoiton. En voinut muuta kuin yrittää pyristellä viestihelvetistä irti. Poika halusi tietää, miksi välttelin kysymystä "mikä sulla on?" ja miksen kertonut mitään. Kuinka toiselle kerrotaan, että päässä pieni ääni määräilee elämääsi, ruoka ja kalorit on suurin ongelmasi ja mielestäsi kaikkien haukkuma Johanna Tukiainen on sinua viehättävämpi? Aivan, ei mitenkään. En halua ajaa häntä pois, joten joudun pitämään suuni kiinni. Toisaalta pian ajan hänet pois käytökselläni jos se jatkuu samanlaisena ja kaavan mukaan pahenee pian.

Ulkonäköni on arvoni mittari. Olin varma, että hallitsisin tätä jo, mutta taisin erehtyä. Joka vuosi mietin, ettei ongelmani ole niin suuri ja että se on hieman lieventynyt, mutta samalla joka vuosi huomaan, että meikissäni tai hiuksissani panostan jollain tavalla enemmän koko ajan ja jopa Enkelin tai Piristäjän seurassa meikittä oleminen ahdistaa nykyään. Vanhoja kuvia katsoessani haaveilen olevani yhtä laiha edelleen, mutta kaiken muun muuttaisin - meikit on rumat, hiukset ovat rumat, vaatteet vääränlaiset: aina pitää parantaa. Nyt painoni ollessa lähes kilon enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan, ahdistus on suurehko ja mieleni tekisi leikata se veitsellä pois. Tunnen itseni niin itserakkaaksi ulkonäkökriiseilyn takia, vaikka viha itseäni kohtaan onkin taas kasvamassa. Olen niin sekaisin. Miksi elämäni pyörii näin turhan asian ympärillä? Olenko todella niin itserakas paska?