Aamupainoni oli tänään pienin aikoihin. Viimeksi näin samanlaisen luvun muistaakseni kevään lopussa. Yleensä tähän aikaan vuodesta en ole ollut näin kevyt. Enhän minä vielä lähelläkään kevyttä ole, mutta kuitenkin. Olin juuri kaksi päivää taas lähes syömättä. Miksi silti olen niin turvonnut? Eilen pelotti illalla, kun Poika lähti. Tunsin itseni heikoksi ja huonovointiseksi, mutta syöminen pelotti. Oli kuitenkin pakko. Söin. Fyysisesti aloin voimaan paremmin, psyykkisesti meinasin hajoilla.
Psykiatri ehdotti viime perjantaina jonkinlaista osastohoitoa. "Tilanne ei muutu ollenkaan, tämä junnaa vain paikoillaan. Keskusteleminen on hyvä hoitomuoto, mutta taitaisit tarvita konkreettista apua. Sinua ei kuitenkaan pakolla viemässä minnekään, saat itse valita. Suosittelen tätä kuitenkin". Pakko ei ole, olenhan yli 18 ja aivan liian lihava tuollaiseen paikkaan. Aloin harkitsemaan kuitenkin asiaa. On totta, ettei muutosta ole juurikaan tapahtunut sen lähes kahden vuoden aikana, jonka olen tuolla rampannut. Psykiatrini kyseli hoitomenetelmiä ja kertoi tiistaisella tapaamiskerrallamme, että olisin siellä noin 2-3 viikkoa kokopäiväisesti. Muuten se voisi ollakin fine, mutta se tarkoittaisi etten pääsisi kouluun. Jakso voitaisiin yrittää ajoittaa hiihtolomaksi jos paikka on silloin auki ja sinne mahdollista mennä, jolloin en olisi kuin ehkä viikon pois, korkeintaan kaksi, mutta silti. Haluan valmistua ajallaan. Enkä kehtaisi kyllä varmaan edes mennä sinne. Olen kuitenkin ajatellut jo, että jos suostun kokeilemaan jaksoa, on minun pakko laihtua. Paljon.
Kerroin Piristäjälle ajatuksiani ja jopa hän oli sitä mieltä, että ajatukseni ovat hieman kieroutuneita. En itse huomaa sitä. Psykiatrilleni en kertonut läheskään sitä kaikkea ja hänen silmistään paistoi aito huoli sanojen "Tuo on nyt todella huolestuttavaa. Tiedäthän että anorektiset ajatukset menevät juuri noin?" saattelemana. Juurihan minä olen alkanut ajattelemaan hieman uudesta kulmasta asioita ja mielestäni ne ovat terveempiä kuin ennen? Toisaalta huomaan välillä tekeväni kyykkyjä koulunvessassa ja googlaavani puhelimellani jääkaapin edessä kaloreita eri hedelmistä, kun en osaa päättää mitä uskallan ottaa. Osaan nykyään kuitenin syödä suklaata, kuten juuri äsken, tuntematta kamalaa ahdistusta. Sehän on kaikkien syömisvammaisten suurin pelko? Mittarini päässä siis kertoo, että olen suht terve. Toisaalta tuntuu kummalta. Näinhän olen elänyt jo viimeiset 7 vuotta - välillä ankarammilla ohjeilla, välillä hieman löyhemmin, mutta silti skippaamalla ruokailuja, tarkkailemalla kaloreita ja miettimällä suupalojani sekä askelia joita otan.
Pointtia tällä postauksella ei taaskaan ollut. Minun vain oli pakko saada kirjoitettua ajatuksiani taas ylös. Ehkä joskus luen näitä miettien kuinka terve tai sairas olen ollut. Pojasta haluaisin myös kertoa, mutta sen jälkeen tämä olisi niin pitkä, että hävettäisi.
Toivottavasti teillä menee paremmin ja tervetuloa parille uudelle lukijalle ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Taikasanasi pelastavat päiväni ♥