Haluaisin antaa Pojalle jo nimen tänne, mutta pelottaa että pian hän katoaa ja taas olen innostunut liian ajoissa. Olin viime viikonlopun yksin mummoni kämpässä. Lauantaina Poika tuli sinne illalla. Katsoimme muutamat leffat, mutta ne menivät osittain ihan ohi, kun juttelimme niin paljon. Istuimme sohvalla ja yöllä jo nojailimme toisiimme. Pääsimme nukkumaan vasta aamuyöstä, mutta olin liian hyvillä mielin, että olisin nukahtanut pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Miten toinen voi saada niin hyvän olon aikaan? Ihminen, jota tuskin vielä edes tunnen. Tunsin itseni edes hieman tärkeäksi. Makoilimme sängyssä iltapäivään. On ihanaa olla jonkun kainalossa ja painaa pää rintaa vasten. Sain pari suukkoakin niskaan.
Tämä ei kuulosta enää yhtään minun kirjoittamalta.
Hyvää oloani kyllä lisäsi myös syömättömyyteni. Torstai illasta sunnuntai iltaan asti kaloireita oli kerääntynyt korkeintaan 500 joista 300 oli tullut karkeista
(kyllä, se on vähän minulle nykyään). Painoni laski 2 kiloa ja hymy nousi huulille aina kun astuin vaa'alle vaikka tiesin, että ne tulevat osittain takaisin, sillä se ei olisi oikeaa painoa. Sunnuntaina meinasin kuitenkin panikoida, kun Poika kysyi miksi sydämeni lyö niin kovaa. Aina kun olen ollut useamman päivän lähes syömättä, sydämeni alkaa lyödä kovaa ja ihoni lämpötila nousee. Kerroin että se johtuu vain vähästä syömisestä. Ei Poika tajunnu mitään, me puhumme usein ruuasta ja kuinka on kiva syödä..
Nyt mua ahdistaa se, että jos alamme näkemään Pojan kanssa enemmänkin, pitäisi minun taas joka kerta olla syömättä. Nyt kun olemme nukkuneet yhdessä, en voi ajatellakaan, että edes näkisin häntä, jos olen monta päivää syönyt kunnolla. Oh, kuinka lihavalta näyttäisinkään. En jaksa, että pitää alkaa taas suunnitella päiviä etukäteen. Voisinko vain laihtua ja pysyä pienenä. Ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Taikasanasi pelastavat päiväni ♥