Kun luulee kaiken olevan jo huonosti, maailma mustuu entisestään

Niin usein olen meinannut kirjoittaa tänne jotain, yhtä monesti olen päätynyt vain tuijottamaan tätä tyhjää kenttää. Mun elämä on niin sirpaleina, ettei sitä saa koottua tähän yhteen yhdellä, kahdella tai edes kolmella postauksella.

On hetkiä, jolloin tunnen oloni ihan kohtalaiseksi. Sitten minut valtaa taas tyhjyys, sitten ahdistus ja sitten taas sumu. Eilen sumu väistyi, tunsin vain puhdasta ahdistusta. Eilinen oli kamalin päivä aikoihin. Pelastaja ei ole enää kokonainen. Pelastajan kaunis ääni on poissa, en tiedä haluanko uutta ääntä. Tämä on tapahtunut aiemminkin, mutta se ei ollut minulle näin suuri asia, kuin tämä. En ole vuorokauteen noussut sängystä juurikaan. En halua mennä jo huomenna kouluun. En halua kuulla yhtäkään kysymystä liittyen Pelastajaan. En tiedä miten jaksan eteen päin. Pelastajan keikat olivat asioita, joidenka takia jaksoin. Tieto siitä, että uusia levyjä tulisi vielä joskus, kantoivat läpi muuten harmaiden kuukausien. Itkin eilen tunteja. Kuinka jaksan enää, kun ainut valopilkku elämässä on mustattu lähes kokonaan?

Melkein yhtä kamalaa oli se, että kukaan ystävistäni ei kysynyt kuinka voin. Piristäjä oli ainut, jonka kanssa juttelin ja hän yrittikin helpottaa oloani. Hän sai hymyn huulilleni tänään kysymällä kuinka voin. Ketään muuta ei kiinnostanut, vaikka olen varma että kaikki tietävät mitä on tapahtunut ja kuinka se on minuun vaikuttanut. Silti jaksan miettiä - miksi ketään ei kiinnostanut kysyä vointiani? Ei edes Enkeliä. En halua nähdä heistä ketään, sillä pelkään räjähtäväni. "No mitäs mieltä oot nyt tästä?" No vittu mieti! Mietteeni siitä, ettei minulla ole enää kovinkaan hyviä kavereita, alkaa vain vahvistua. Omahan se kyllä taitaa olla vikani. Olen kuitenkin iloinen siitä, että minulla on äärimmäisen rakas ystävä Ruotsissa jota en kyllä ole edes tavannut koskaan irl sekä Piristäjä. Koulussa minulla on myös muutama hyvä kaveri, joiden seurasta oikeasti nautin. Toisaalta, ompahan varmaan helpompi lähteä täältä ensi syksynä, kun ei ole niin paljoa tärkeitä ihmisiä.

Musta tuntuu, ettei kukaan enää tunne mua.