Cartwheel, cartwheel

Hukassa. Ajatukseni heittävät joka viides minuutti kärrynpyörää.

Paino käväisi taas lukemassa 44, mutta tänäänkin aamulla vaaka näytti taas 43,2kg. Liikaa, niin liikaa. Mutta parempi kuin 44.

Mulla on ollut ihan järjettömiä vihanpuuskia ja oksennusrefleksejä kun olen katsonut peiliin. Mun vyörätöä tuskin enää löytää, jenkkakahvat pursuaa, reidet höllyää ja maha on niin löllö ja pömppä, että olen jo vakavasti harkinnut niiden pois leikkaamista veitsellä. 

Välillä taas olen pelästynyt terveistä ajatuksista. Tai ainakin luulen niiden olevan sellaisia. Samalla ne kuitenkin muuttuvat sairaammiksi. Huomaan välillä miettiväni, että edes ajatus kokonaisen pitsan syömisestä ei ole yhtä ahdistavaa, kuin ajatus parantumisesta. En halua, että musta tulee vielä lihavempi kuin nyt.

Herra Xkin haluaisi nähdä, laittoi eilen viestiä että sillä on ikävä mua. Pieni hymyntapainen nousi huulille, mutta samassa se jo haihtui. En voi nähdä sitä, en voi alkaa säätämään mitään. Siitä ei tulisi mitään. Olen itse niin raunioina ulkonäköni ja -muotoni takia, etten voisi edes sanoa hei. Ahdistaa. Miksi tämä on näin vaikeaa?