Dead end

Toisessa, juuri aloittamassani blogissa, jossa esiinnyn omalla naamallani, olen iloinen ja asiat eivät ole huonosti. Kirjoitan vain päivinä ja hetkinä, jolloin olo on hyvä. Kuten äsken. Äsken, kun en ollut vielä syönyt muuta kuin kahvia. Nyt kuitenkin söin kaksi paistettua kananmunaa ja pienen leipäpalan. Ajatus oli tavallinen, ei siinä mitään. Ensimmäisten haarukallisten jälkeen huomasin lähes koko päivän kestäneen hyvän fiiliksen kaikkoavan, joka suupala täytti mahaani päästäen mustuuden valloilleen.

Vihaan sitä, kuinka olotilani on niin voimakkaasti kytköksissä syömisiin. En vain pysty työntämään sitä kurjuutta pois mielestäni, joka sen suurimmaksi osaksi valtaa, kun syön. Ennen en uskaltanut juoda mitään. Nykyään juon mielestäni paljon, joskus liikaakin, ja suuri, varmaan puolen litran kuppini on kaveri. Täytän sen kahvilla päästessäni kotiin ja litkin sitä pitkin päivää. Parhaimpina vai pahimpina apua en tiedä? päivinä menee kaksikin. Ruokaa ei mahdu enää sen lisäksi paljoa, mutta en voi väittää ettäkö se haittaisi minua.

Pelottaa yhä enemmän ja enemmän, että elän näin vielä toisetkin 7-8 vuotta. Ja uudestaan. Ja uudestaan. En näe tietä ulos tästä sokkelosta. Pelottaa, ahdistaa ja olen tietämätön. Toisaalta huomaan jo osittain luovuttaneeni parantumisajatuksesta. Miten parannun jostain, miten olen elänyt koko nuoruuteni ja teini-ikäni? Tuntuu, kuin yrittäisin parantua pois itsestäni. Kuin yrittäisin parantua joksikin, ketä en tunne.