Mun olo on paras silloin kun se on kaikista huonoin

Ajatukset pomp  pivat. . . .. . . .. .                                                    Boing                  !

                 boiboi boing       

    bobo                                 BOiING    g   g   G     g                                               haloo boing

Viikko sitten oli pakko liikkua. Silti myös söin. Viikolla tunsin huonoa omaatuntoa kun en päässytkään kävelemään muutamaa kilometriä kotiin, kun ei tarvinnut mennä kouluun. Tein mukakoulutehtäviä enkä sitten jaksanut väsymykseltä (valehtelen itselleni, olen vain laiska) lähteä ulos. 

Mun paino junnaa. Tai on se nyt ihan pikkuisen vain tullut alas, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä se nousi hieman, joten pakkohan sen oli tulla alas. Senkin valas. Olen kamala läski ja kesä tulee, en voi käyttää kivoja vaatteita, haluan vain hukkua isoihin vaatteisiin. Toisaalta en halua käyttää vain isoja vaatteita, näytän ensistä isoommalta kun on niin pyöreäläski naama. Miten pääni on enää edes kasassa? En tiedä. En tosiaan tiedä.

Söin äsken puolikkaan leivän ja haluaisin vain kaivaa sen mahalaukustani ulos ja kaiken muun siellä löllyävän.Tai siis sen ympärillä. En ole tänään syönyt paljoa, eilen söin karkkia joka on tullut aika hyvin ulos laksoilla. Silti mulla on jäätävä pömppis. En ole tottunut siihen, että tyhjällä vatsalla se löllyää siinä niin isosti kuin nyt. Musta on tullut lihava. Muuten se olisi litteä.

Musta tuntuu niin kummalta. Enemmän kahvia ja vähemmän ruokaa ja lisäksi pieni univaje ja oloni on tämä. Voin tuijottaa seinää ties miten pitkään, ajatukset poukkoilevat ja silti en ajattele mitään. Yhtäkkiä saatan tuntea hymyn kasvoilla. Huomaan kuinka selkää särkee, mutten jaksa muuttaa asentoa. Mitä se särky loppuen lopuksi haittaa? Se kestää vain hetken.

Haluaisin lopettaa psykiatrilla käynnin, kävin siellä perjantaina ensimmäistä kertaa kuukauteen kun se on ollut sairaslomalla. Se on niin turhaa kun ei siitä ole apua. Lisäksi osastoa ehdotettiin taas ja mua turhauttaa. Ravitsemusterapeutillakin kävin piitkästä aikaa ja sen mielipide oli se että osasto olisi suunnilleen ainoa toivo, ellen saa jostain jotain ihme tahdonvoimaa ja silloinkin se saattaisi olla liian hankalaa. Mitä vittua joskus mietin että olenkohan jonkun eri ihmisen kehossa ja puhun eri sanoilla tai ehkä ne sekottaa mut johonkin toiseen?

Ehkä lopetan jaaritteluni tähän. Ehkä menen nukkumaan. Ehkä tuntuu taas normaalilta aamulla. Ehkä poistan tämän kun seuraavan kerran kirjaudun tänne blogiin. Ehkä kirjoitan sitten jotain järkevämpää. Ehkä olen laihtunut. Ehkä voin kertoa onnistuneeni edes jossain.