Let her speak

Huomenna ravitsemusterapeutille aika, en vieläkään tiedä mitä sanon siellä. Otin ajan viikkoja sitten, silloin kun peruin menemiseni osastolle. Olin sen verran paniikissa, että myönnyin ottamaan ajan kun psykiatrini sitä tarjosi.
Nyt mietin kuitenkin kehtaanko puhua totta, kertoa ettei oikein syöminen kiinnosta tai että en ainakaan yksin siihen pysty. Enenmmän ja enemmän kallistun ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin puhtaan valehtelun puolelle. Usein vähättelen asioita, mutta nyt valehtelu kuulostaa niin kovin suloiselta.

Valehtelu ei auta minua ehkä oikeasti, mutta todellisuus on ollut niin kauan hämärän peitossa, että minulla on vain oma todellisuuteni.
Todellisuus, joka on ailahteleva.
Todellisuus, joka saa minut vihaamaan itseäni.
Todellisuus, joka tekee minusta oman pääni sisällä paremman.
Todellisuus, jonka mukaan "voin paremmin, syöminen on helpompaa" huomenna tunnin ajan.