There's no tomorrow

Kauheimmat 1h 15min.
Murruin puolessa välissä ja itkusta ei tullut loppua vasta kun osastolta pääsin sairaalan porraskäytävään. Olin niin kahdenvaiheilla - jäädäkö vai perääntyä. Viimeinen niitti oli, kun näin ruokasuunnitelmat. Vaihtoehto 1 ja 2. Ykkönen on potilaille, jotka eivät syö juurikaan. Kakkonen sisältää hieman enemmän, mutta on silti startti. Olisinkin saanut ykkösen, loppuviikkoon asti ainakin. Sain jopa aamupalan kaksi puurokauhallista vaihdettua yhteen leipään. Aterioiden yhteyteen he lupasivat antaa myös rauhoittavan, jotta ruokailu onnistuisi hieman helpommin. "Eikä sinun tarvitse kaikkea syödä. Sen verran kun jaksat". Silti tunsin heikotusta lappua tuijottaessani ja järkeni hiipui hiljalleen pois paniikin tieltä.
En voi jäädä, mutta en kehtaa perääntyä, kun olen istunut ja suunnitellut tulevaa paria päivää näin kauan. Ehkä tämä olisi hyvä kokeilla. Pari päivää. Viikon loppuun vaan.
Mutta et voi jäädä.
"Pyrimme pitkällä tähtäimellä normaalipainoon, mutta älä panikoi, se ei ole tavoite nyt. Ensisijainen tavoite on, että kuntoutetaan suoltasi, joka ei toimi"
Suolen kuntoutus kuulostaa hyvältä, mutta normaalipaino ei. Pitäisikö kokeilla kuitenkin?
Ei.

Sitten piti kirjoittaa hoitosopimukseen allekirjoitus. Repesin itkemään ja yritin sopertaa jotain välistä. Ne tyypit siellä huoneessa yritti saada mut vakuuttuneeksi miksi kannattaisi jäädä. Miksi olen niin heikko?
ET VOI JÄÄDÄ.
"Nyt kun mietit noin kauan vain tuon kirjottamista ja itket, meidän huoli oikeastaan vain kasvaa. Perääntyminen ja haluttomuus kirjottaa edes tätä kertoo vain, kuinka sairaus on sussa kyllä tiukasti kiinni ja kontrolloi sua"
En kontrolloi, autan vain. Nuohan ne sua yrittää lihottaa, en minä. Enhän edes ole sinussa. Minä olen sinä.
Itkin hieman lisää ja yritin avata suutani.
"Mietippä oikein tarkkaan. Mikä sussa saa aikaan ettet halua allekirjottaa ja jäädä tänne - sinä vai sairaus? Taidat kyllä tietää"


Lopulta en saanut enää sanottua mitään, kun olin niin sekaisin. Ette arvaa, miten mua hävetti lähteä sieltä itkusena ja epäonnistuneena. Onneksi ne kaksi hoitajatyyppiä kuitenkin sanoivat, että eivät he minun kohdalleni laita mitään hylätty lappua. Voisin vielä päästä osastolle myöhemminkin, jos kykenen.
Tilanne oli niin kamala, etten tajunnut kuin vasta näin jälkeenpäin, että ehkä olenkin tiukemmin tässä kiinni kuin luulen. Olen tosissani ajatellut, että pari pientä muutosta ja voin sanoa olevani täysin terve. Mutta jos menen noin pois tolaltani pelkästään ajatuksesta, että söisin ykkösvaiheen mukaan, ei ehkä vain "pari pientä muutosta" tekisikään minusta tervettä. Vai tekisikö?