Juttelin pojan kanssa ensimmäistä kertaa lähes kahteen kuukauteen. Sanoin, että kaipaan. Tein tyhmästi silloin. Pyysin anteeksi. Ei tainnut vakuuttaa eikä riittää. Minä en riitä. Parempi ehkä, hän ansaitsee parasta.
Paino on noussut parissa päivässä, kun olen syönyt. Loppuviikosta se laski. Olen huono. Näin läskinä en kehtaa jäädä huomenna.
Kuinka sekaisin ajatukseni ovatkaan. Osastolle meno tarkoittaa tällä hetkellä vain sitä, että saan siellä terveellistä ruokaa, en pääse käsiksi karkkeihin. En kehtaa syödä siellä paljoa. Saan pieniä annoksia, eikä niitä tarvitse syödä kokonaan. Vapaaehtoista. Vapaaehtoista. Pääni sanoo minun laihtuvan siellä. Laihdun siellä kyllä. Syön vähän, mutta terveellisesti.
Ehkä jäänkin sinne.
En tiedä.
Käväsin tänään koulussa. Takaisin tullessa teki mieli purskahtaa itkuun. Siellä oli pari tärkeää ihmistä. Tuntui kun he olisivat etääntyneet. Toinen heistä naurahti "jaa, päätit sitte kolme tuntia tälleen myöhässä ilmaantua miss *enmuistanimitystä*. sä vaan lomailet" kun tulin paikalle ulkovaatteissa. Vastasin, että tulin vaan käymään ja etten tosiaan vaan lomaile, tulin tapaamaan opettajaa. "aijaa miks? aiotsä lopettaa kesken?". Teki mieli raivota. Ovatko jotkut ihmiset oikeasti niin saatanan alikehittyneitä apinoita, ettei osata lukea toista ihmistä ollenkaan? Vai olenko oikeasti näytellyt lähes kolme vuotta näin hyvin?
Jos sä olet näytellyt, ihmiset ympärilläsi lähtevät näytelmään mukaan, koska pelkäävät loukkaavansa sinua, jos sanoisivat, mistä oikeasti luulevat olevan kysymys. He ajattelevat, että panikoisit, jos he kyseenalaistaisivat näytelmäsi. He luulevat, että tarkoituksella haluat salata kaiken, joten he menevät sinun ehdoillasi. Sinun pitää raottaa salaisuuksien verhoasi, jos haluat päästää muita lähelle, rehellisyyteen.
VastaaPoistaAsia vain on niin, että näyttelen niin hyvin, ettei kukaan tiedä asioiden olevan huonosti. Usko tai älä.
Poista