Tallentuneena puhelimeen

16.2

Tuijotan autonikkunasta lumisia puita. On kylmää ja kaunista, niin valkeaa. Yritän imeä valoa itseeni, mutta turhaan. Tunnen vain pimeyden sisälläni. On outoa istua perheeni kanssa samassa autossa - mietin vain miten erilailla heillä on asiat. He vain istuvat ja miettivät arkipäiväisiä asioita. Olisimpa yhtä onnekas. 

Yritän antaa pelkän musiikin täyttää minut. "Every day is getting harder to leave it all behind". Kaikki ajatukset sekaisin päässäni. Mietin Poikaa, mietin Tiukua, mietin Dianaa ja tulevaa osastojaksoa. En haluakaan. Uppoudun taas musiikkiin ajattelematta liikaa lyriikoita. Yhtäkkiä havahdun siihen, kuinka pyörittelen mielessäni pienempiä lukuja, sairaita ruokasuunnitelmia ja pakottautumista liikkumaan. Tunnen kasvoillani maanisen hymyn. "Kyllä sä pystyt siihen". 

17.2

Makaan sängyssä ja selaan blogeja kännykälläni. Blogeja, joita kirjoittaa syömishäiriöiset ihmiset, lähinnä parantuvat. Yhtäkkiä, kuin joku olisi sormia napsauttanut, saan kamalan ahdistuksen. Kyynel vierii poskella ja rintaa puristaa, alkaa oksettaakin. Olen ollut jo muutaman tunnin ajan niin ahdistunut olomuodostani etten tiedä kuinka kuvailla sitä. Onneksi vaaka ei ole huoneessani, en pääse tuijottamaan numeroita, jotka tällä hetkellä hipoisivat pilviä. Mittanauha kuitenkin näyttää kamalia numeroita. Ahdistun. Pakko istua kyykkyyn lattialle, kietoa kädet jalkojen ympärille ja puristaa silmät kiinni. Mua ahdistaa niin paljon ja kuvotan itseäni. Olin niin lähellä, lähellä kontrollin saamista takaisin, paino alkoi tippua helposti ja nopeasti. Mikä meni taas pieleen? En uskalla käydä huomenna aamulla vaa'alla. Tiedän että päiväni menee pieleen, pirstaloituu sirpaleiksi, mutta en voi vastustaakaan. 

----

En tiedä kuinka tämä näkyy nyt blogissa. Yritän päästä huomenna tarkistamaan koneen kautta. On vain niin paha olla.