Virhe maailmassa

Pääsisimpä pois. Pääsisimpä muualle.
En halua olla kotona. En halua olla minä.

Olen tänään syönyt monta leipää, olo on löllö.
Huomaan, että mörkö nosti päätään tänään. Yritän vältellä sitä kuitenkin.

Mutta nyt,
haluaisin vain pois.
En halua olla täällä vain tiellä. Virheenä.
Perheeni ei pian jaksa minua enää.

Kaikki on hyvin. Vai onko?

Anteeksi hiljaisuuteni! Mun kone ei ole toiminut, vaikka se onkin kyllä pienin syistä, miksi en ole kirjottanut.

Olin noin kolme viikkoa sitten Pelastajan kahdella keikalla. Kaikki on muuttunut sen jälkeen.
Muutama päivä ennen keikkaa, huomasin oloni kevenevän. Miksi miettisin nyt ruokaa? Keikat olivat sanoinkuvailemattomia. Olin oikeasti onnellisempi kuin aikoihin, en tiedä koska viimeksi olen tuntenut niin.

Huomasin keikan jälkeen ajattelevani vain hyviä asioita. En jaksanut murehtia. Miksi miettisin ruokaa ja laihtumista, niin turhaa asiaa, kun maailmassa on muutakin. Asioita, jotka tekevät onnelliseksi ja saavat hymyilemään niin, että hymy tulee sydämestä.

Olen keikkojen jälkeen elänyt normaalimmin, kuin moniin vuosiin. Olen syönyt tuntematta halua tappaa itseni. Olen katsonut peilistä, enkä ole kertaakaan purskahtanut itkuun. Onhan niitä kamaliakin hetkiä ollut ja olen tuntenut itseni kamalaksi ja läskiksi, rumaksi valaaksi jonka pitäisi lahduttaa. Mutta niitä on ollut huomattavasti vähemmän.

Kaikista oudointa on ollut se, että olen ollut ajoittain ihan tyytyväinen kroppaani. Ehkei mun tarvitse ollakaan luukasa, jotta musta tykättäisiin? Täydellisyyden tavoittelu ei ole kadonnut, mutta se järjettömän laihuuden pakollinen saavuttaminen on hieman laantunut kuitenkin.

Nyt kun näin on käynyt, huomaan olevani raunioina sen takia. Missä Diana? Miksi se ei puhu minulle? Nyt kun kykenen syömään tuntematta järjetöntä inhoa, mulla on ikävä sitä tunnetta. Epätoivoa, kuvotusta. Pakollista tarvetta laihtua. Musta tuntuu, että olen täällä vain sitä tunnetta varten.

Mä olen vielä enemmän sekaisin kuin aiemmin.
Mä olen parantuneempi kuin aiemmin.
Mä en tiedä, mitä ajattelen. Mikä mä olen?

No one will see how it's killing me

It’s OK for you to hate me
For all the things I’ve done

I’ve made a few mistakes

But I'm not the only one

Tiuku on mun elämästä nyt poistettu. Tai se poisti itse itsensä, se ei halua olla mun kanssa enää missään tekemisissä. Mun jokainen elin puristuu kasaan hetki hetkeltä vain enemmän, vaikka olin varma, että olisin vain helpottunut, kun saisin Tiukuun etäisyyttä. Miksi se tekee näin? Voin rehellisesti myöntää, etten tietääkseni ole tehnyt mitään niin väärää. Silti se laittaa vastausviestiin, että viimeinen asia mitä se elämäänsä tarvitsee, on ihmisen, jonka takia melkein tappaa itsensä. 

Yritän olla niin kovin vahva, vähätellä asiaa. Vihaan sitä, jos joku näkee liikaa mun heikkouden. Heikkous on häpeä. Mutta nyt kyllä ottaa koville. Kyllähän mä parille kaverille valittelen että voi huhhuh, mutta en pysty mitenkään kertomaan mun oikeita ajatuksia. Kumpa vain voisinkin.

Mutta taas mä vain taistelen, nielen tämän olon ja hymyilen kun ensi kerran näen jonkun.

Voi kuinka mä toivon, että tämä puhkaisisi Dianan, räjäyttäisi sen määräysvallan. Siltä musta nimittäin tuntuukin. En tarvitse ruokaa, liikuntaa vain. Saisin näännyttää itseni. Voi kuinka toivonkaan saavani itseni pelkäksi luukasaksi. Sairaalakuntoon. Niin etten tuntisi ahdistusta enää. Mun on täytynyt olla ihan kamala. Tavallista hirveämpi. 

My life is going to be better

Ensi viikosta lähtien mun elämään tulee pari uutta sääntöä ja ne myös pitävät. Olen niistä kotonakin sanonut ääneen, joten se helpottaa tilannetta. Olen jopa toiveikas tämän suhteen. Niistä kuitenkin lisää tuonnempana.

Tiuku oli mulle kamala eilen. Tai ehkä en vain kestä totuutta? Olimme baarissa, mulla oli superkivaa. Se yritti saada mut itselleen koko ajan. Käännyin aina pois, pakenin. Se heitettiin ulos sieltä. Se odotti mua ulkona sateessa mun tietämättä. Ulos tultuani se repi mua rinnuksista, raivosi kuinka se löisi mua turpaan, kovaa, nyt heti, jos en olisi mä. Jos olisin joku muu, se löisi turpaan. Sen jälkeen se laittoi kauheita viestejä. Kertoi kuinka sen ilta oli mennyt pilalle, kun draamasin taas. En edes draamannut? Tanssin vain ja pidin hauskaa. Kuinka se olisi voinut olla mun vika, että se heitettiin ulos? Miksi se suuttui ja kuka sitä oli edes käskenyt jäädä odottamaan? Ainut paskamainen temppu minkä tein, oli se, että lähdin yksin taksilla baarin edestä kotiin. Mutta en mä halunnut maksaa tuollaisen kusipään matkaa kotiin, mulle ei tullut minkään näköistä pistosta rinnassa, kun tiesin sen joutuvan kävelemään kotiin siinä sateessa. Olenko ihan kamala?