Kuka minusta tulee?

Olen tehnyt valtavasti töitä. Tai en tiedä olenko vain niin kuplassa, etten enää tiedä mitä tunnen?
Joka tapauksessa. Astuin juuri vaa'alle ja se näytti lukeman, jota en ikinä uskonut näkeväni. En ole koskaan nähnyt niin suurta lukemaa. Tuijotin vain ruutua ja kävin läpi suuren tunneskaalan sekunnin sisällä. Suurimpana niistä loisti ahdistus, mutta se oli erilaista ahdistusta kuin aiemmin. Se ei ollut kuristavaa, kaiken lamauttavaa ja itkukohtauksen aiheuttavaa ahdistusta. Päähäni tulvi ajatuksia siitä, etten kohta voi käyttää enää mitään vaatteistani, en voi mennä ulos ja mitä jos paino vain jatkaa nousuaan. Olen syönyt sairaaladiettikeittoa, mutta sen rinnalla myös jotain herkkuja. En kuitenkaan ole mättänyt niitä, joten en ymmärrä miksi paino vain nousee, vaikka syön vähemmän kuin kesällä. Eikö sen nyt pitäisi lähteä laskemaan?

Mua hävetti ihan kamalasti nähdä kavereita viikonlopun aikaan, koska ajattelin vain, kuinka läskiltä ja lihonneelta mahdoin heidän mielestään näyttää. Koulussa ei ahdista juurikaan, tuntuu ettei siellä ihmiset tuomitse tai ajattele paskaa pääni sisällä, koska he eivät tiedä siitä mitään.

Yhden asian olen kuitenkin huomannut, vaikka olen tähän asti ollut varma, että se on pelkkää paskanjauhantaa: kun saa painoa lisää, kuristava ahdistus ja pakkomielteisyys painoa kohtaan laskee. Siltikin tunnen olevani enemmän hukassa nyt, kun en ahdistu ja tavoittele pienempiä numeroita niin kuin ennen. Minusta ei ole enää mitään jäljellä, minulla ei ole enää tavoitteita, olen arvoton enkä osaa enää mitään. Mitä minä nyt elämälläni teen?