Sanaoksennus

Kirjoitan, kumitan, kirjoitan, kumitan..
En kykene pukemaan sanoiksi mun oloa. Mua ahdistaa niin kamalasti, että tuntuu kuin olisin jonkun puristimen välissä. En halua mennä pesemään meikkejä, en halua nähdä naamaani ilman tätä kerrosta. En halua mennä vaihtamaan yövaatteita, sillä purskahdan varmaan itkuun jos näen kroppani.

Huomisen työpäivän ajattelu masentaa, en yksinkertaisesti vain enää jaksaisi nousta sängystä. Olen aina väsynyt ja ahdistun itsestäni, enkö voisi vain olla?

Joskus mun tekisi vain mieli lyödä oma kuvani tänne, naaman kera. Olla arvosteltavana ja näyttäytyä kuka olen. Siinäpähän voisivat mun kaveritkin löytää tän blogin ja nähdä, että ehei, ei mua taidakkaan ihan aina naurattaa ja etten olekaan niin ilonen. Että mulla saattaakin olla jokin isompi murhe, kun kynnen lohkeaminen.

Mutta mikä musta sitten tulisi? Ihminen, jonka kaikki tietäisivät pelkkänä kävelevänä rauniona. Se voisi koska vain murtua lopullisesti. Sille ei uskaltaisi heittää mitään läppää. Ei tietäisi mitä puhuisi tai miten käyttäytyisi sen seurassa. Kohta jäisin yksin.

On siis parempi vain näytellä tätä näytelmää, nousta reippaasti ja nauraen uuteen päivään. Pitää möröt sisällä ja ahdistua kotiin päästyä ja kirjoittaa niistä edes hieman tänne, jotta pää pysyy niin kasassa, kuin se tässä tilanteessa on mahdollista.

Everyday I wonder

how one normal day would feel