Sing me to peace

Kuuntelen vain Pelastajaa.
Tämä päivä on ollut kamala, erilailla.

Nuorisopsykiatrilla ramppausta taitaa olla ensi kuussa vuosi takana. Ei mitään apua koko paskasta.
Lääkärikäyntejä pari, jutellaan niitä näitä. Ei mitään apua.

Tänään oli lääkärin tapaaminen taas. Mä vihaan sitä naista. Se ei tajua mua. Se ei tajua sitä. Mä vastailin sille aika rehellisesti kaikkeen, mutta se ei vain tajua. "No mutta jos mä oisin syömättä noin kauan niin kyllä mäkin ajattelisin koko ajan ruokaa" "Eiks sun kannattais tavallista ruokaa syödä, et karkkiakaan sitten söis niin paljoo?"  MIKÄ SITÄ NAISTA VAIVAA, ONKO SE OIKEASTI IHAN VITUN IDIOOTTI VAI MIKÄ MÄTTÄÄ?! Jos se syöminen ja tavallisen ruuan suuhun mättäminen, normaalisti ajattelu ja lihomisen pelon lopettaminen ois helppoa, ei olisi mulle ongelma, niin miksi mä edes kävisin koko paikassa? Teki mieli alkaa huutaa, kirkua kurkku suorana sille lehmälle kuinka mulla on vaikeaa sen asian kanssa. Päätin kuitenkin olla hiljaa, nyökytellä vain..

Yksi asia on saanut minut jaksamaan edes hieman paremmin: syömiset on olleet edes jotenkin hallinnassa. Painossa ei varmaan ole tapahtunut mitään muutosta, en ole uskaltanut käydä tarkistamassa, mutta eipähän ole ihan niin kamalan turvonnut olo. Kumpa tämä kestäisi niin kauan että kuidun pois.


Anteeksi, tämä postaus oli kamalan sekava eikä tässä ollut järkeä. Yritän ensi kerralla kirjottaa paremmin. Olette ihania, kiitos kun jaksatte lukea näitä ja olla tukena. ♥