Maybe there's no escape. After all, how can you run from what's inside you?
Tulin kotiin jo kahdeksalta, muut jäivät bilettämään. Itse en juonut - taaskaan. Pakenin paikalta. Olisin halunnut jäädä mutta en voinut. En tiedä miksi. Ahdistaa. Tunnen itseni valtavan lihavaksi ja läskiksi vaikken ole syönyt tänään juuri mitään verrattuna muihin päiviin.
Tajusin linkissä kotiin tullessani jotain; kaverit saattavat jättää sut millä hetkellä hyvänsä ja vaihtaa sut parempaan ja mielenkiintosempaan. Mutta sun ulkonäkö ei jätä sua, vaikka haluaisi vaihtaa sut parempaan. Miksi mä siis en alkaisi panostaa mun ulkonäköön vieläkin enemmän? Miksi mä en tekisi itsestäni ihmistä, ketä kukaan ei halua vaihtaa toiseen? Päätin alkaa käydä kävelyillä. Ei mun tarvitse mitään hikiräkälenkkejä tehdä, kunhan vain vaeltelen ympäriinsä, kävelen uusiin paikkoihin, annan jalkojen viedä ja musiikin pauhata korviini kuulokkeista. Vältän sillä turhan ajattelun, syömismahdollisuuden, läskien kertymisen, kaloreita palaa sekä jos/kun en jaksa ketään nähdä, niin voin jonkun soittaessa sanoa että olen ulkona. Ei tarvitse edes valehdella.
Loppuun nämä kaksi täydellistä kuvaa.
Vielä mulla on tollaset olkapäät, kädet, solisluut sekä nuo täydelliset, kauniit, sirot jalat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Taikasanasi pelastavat päiväni ♥