No light at the end of the tunnel

Psst! Skipatkaa jossette jaksa lukea maailman pisintä paska-angsti-postausta.


Missä vaiheessa mun elämä on mennyt tällaiseksi? Millon mun sisälle on kasvanut tällanen olento? Kuka se on? Mistä se tuli?

Mä olen päättänyt joskus, etten viillä ihoani kertaakaan. Jos haluan täydellisen kropan, en voi viiltää. Siitä jää arpi, ruma arpi. Nyt mun jalassa on kolme viiltoa. Mitä vittua mä teen?! En halua jäädä tähän koukkuun. Mun syömiset on menny vituilleen joten päätin rankasta itseäni näin. Mun kehosta tulee ruma kun syön joten ei pari viiltoa tee siitä ainakaan rumempaa. Mutta mua pelottaa, koska viiltäminen ja ainakin tää pieni kirvely sen jälkeen tuntuu hyvältä. Mitä helvettiä?

Mua ahdistaa se, kuinka hyvä oon valehtelemaan. Totta kai siinä on puolensakkin, mutta mä en halua tehdä niin. Mä en halua valehdella mun ystäville tai kenellekkään kenestä mä välitän. Mutta mun on pakko. Mä en voi paljastaa mun oikeita ajatuksia ja tekemisiä niille. Mä en myöskään halua vaikuttaa siltä miltä musta nykyään usein tuntuu.

Millon kaikki on menny näin vaikeeksi? Vuosi sitten tähän aikaan olin luultavasti pitämässä hauskaa ihmisten kanssa. Tai ainakin suunnittelemassa sitä. Miks kaikki on muuttunut tällaseks? Ja millon mä oon alkanut nauttimaan näin paljon enemmän yksin olosta kuin kavereiden näkemisestä? Mitä mulle on tapahtumassa? Mä kyllä tykkään nähdä ihmisiä, mutta nykyään mä olen usein sillon menossa juomaan ja juhlimaan. Ja mun on tosi vaikeaa, nykyään lähes mahdotonta, ottaa yhteyttä johonkin ja pyytää tulemaan ulos. Ennen se oli ihan normaalia. Nyt se tuntuu vaikealta. En jaksaisi nähdä ketään, en lähteä minnekkään. Kaikki tuntuu vaan niin älyttömän turhalta etten viitsi nähdä sitä pientäkään vaivaa.

Nykyään mä vaan odotan, että tulee seuraava päivä. Sitten alan miettimään, että miksi mä haluan seuraavan päivän? Ei sillon kuitenkaan tapahdu mitään. Ja jos tapahtuukin, niin turhaudun kun mietin että mun pitää jaksaa herätä ja nousta siihen ja siihen aikaan.

Mä en enää tiedä mitä tehdä. Kaikki on turhaa. Kaikki on päivästä toiseen samanlaista. Haluan nähdä ihmisiä ja olla se sama vanha minä, mutta en tiedä kuinka. Onko maailmassa ketään kuka voisi auttaa mua alkuun? Mä olisin ehkä jopa valmis taistelemaan kaikkee paskaa vastaan jos tietäisin, että se olisi sen arvosta.

Sokeana potilaana isken päätä sängynpäätyyn ja kyselen
Että "Mikä on ihmisen virka sitten kun
ylämäki loppuu pystyseinään ja
toteaa ettei löytänyt asiaa, jonka edestä taistella tai kuolla?"